Liputan vahvasti toiminnallisen mediakasvatuksen puolesta. Median teknisen käytön oppiminen vaatii kokeilemista ja tekemistä. Uskon, että itse tekemällä myös mediasisällöt avautuvat eri tavalla: tapahtuu sekä sisällöllistä oppimista, että mediatuotannon ymmärtämistä.
Ja mikä parasta, erilaiset mediaprojektit tuovat väriä koulun arkeen. Uskonkin useimpien oppilaiden pitävän niitä mukavina työskentelytapoina. Ryhmässä toimiessa luokkakavereita oppii tuntemaan eri tavalla ja ryhmäytymisen myötä myös luokan ilmapiirikin saattaa parantua.
Mutta mielestäni pelkkä projekti ei yksin riitä koulun mediakasvatukseksi. Taustoitukseksi oppilaat tarvitsevat ainakin ylemmillä luokka-asteilla hieman tietoa Suomen mediakentästä ja
-toimijoista. Myös esimerkiksi toimittajan ja maallikon välinen ero mediasisältöjen tuottajana tuli tuoda esilel lähinnä puolueeton/ puolueellinen -näkökulmasta. Viihteen ja uutisten erosta voisi muistuttaa, sillä viihde tarjoaa mahdollisuuden irtautua arjesta (Herkman 2007, 138), kun uutismaailma heijastaa näkymiä reaalitodellisuudesta.
Myös markkinoinnin ja kuluttamisen näkökulma on syytä tuoda esille. Useilla mediatuotteillahan on selkeästi kaupallinen tarkoitusperä. Esimerkiksi populaarimusiikin voidaan sanoa tuotteistuneen eli ihminen on tavallaan kauppatavaraa. (Herkman 2007, 141-146.) Tänä päivänä tähtiä tehdään ihan tietoisesti, ei siinä aina pelkästä musiikin ilosta ole kyse.
Eli pistän tähän loppuun Herkmanin jaottelun tarkastelunäkökulmista: tuotanto, markkinointi, tuotteet, kulutus, itse tekeminen. (Herkman 2007, 138.) Kun koulun mediakasvatuksessa on mukana edes hitunen näistä kaikista, ollaan varmasti oikeilla jäljillä.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Kokemuksiani sanomalehtiviikoista
Mediakasvatus on varmasti perinteisesti liitetty Sanomalehtien Liittoon, sillä vuotuinen sanomalehtiviikko on jo pitkä perinne. Uskaltaisin väittää (asiaa sen paremmin tuntematta), että edelleen on kouluja, joissa sanomalehtiviikko toimii pääasiallisena mediakasvatuksena.
Olen ollut joskus sanomalehtiviikon vieraana eri ala-asteilla kertomassa toimittajan työstä ja lehdistöstä. Olen aina pyytänyt etukäteen luokkia suunnittelemaan itse kysymyksiä. Mielenkiintoinen huomio on se, että kovin usein ensimmäinen kysymys kuuluu: "Oletko haastatellut sitä ja sitä?"
Mielestäni tämä kysymys tuo hyvin esiin sen julkkiskiinnostuksen ja toisaalta mystiikan, joka toimittajan työhön liitetään. Monilla lapsilla on se mielikuva, että maaseututoimittajakin pyörii alvariinsa julkkisporukoissa. Totta kai sitäkin tapahtuu paljon, mutta työn arkinen puoli unohtuu. Valtuustojen ja hallitusten asialistojen kahlaaminen tai iltamyöhällä soitettujen poliisikierrosten tekeminen on usein kovin tylsää.
Mistä tämä työhön liittyvä mystikka sitten johtuu? En osaa vastata kysymykseen. Median levittäydyttyä kaikkialle, voisi kuvitella että ala koettaisiin jo arkisemmin, etenkin printtimedian puolella. Jostain syystä media kuitenkin tuntuu kiehtovan paljon ihmisiä. Joskus tuntuu, että rivitoimittajaakin ajatellaan jossain mielessä pikkujulkkiksena - mikä tuntuu aika hassulta ajatukselta.
Olen ollut joskus sanomalehtiviikon vieraana eri ala-asteilla kertomassa toimittajan työstä ja lehdistöstä. Olen aina pyytänyt etukäteen luokkia suunnittelemaan itse kysymyksiä. Mielenkiintoinen huomio on se, että kovin usein ensimmäinen kysymys kuuluu: "Oletko haastatellut sitä ja sitä?"
Mielestäni tämä kysymys tuo hyvin esiin sen julkkiskiinnostuksen ja toisaalta mystiikan, joka toimittajan työhön liitetään. Monilla lapsilla on se mielikuva, että maaseututoimittajakin pyörii alvariinsa julkkisporukoissa. Totta kai sitäkin tapahtuu paljon, mutta työn arkinen puoli unohtuu. Valtuustojen ja hallitusten asialistojen kahlaaminen tai iltamyöhällä soitettujen poliisikierrosten tekeminen on usein kovin tylsää.
Mistä tämä työhön liittyvä mystikka sitten johtuu? En osaa vastata kysymykseen. Median levittäydyttyä kaikkialle, voisi kuvitella että ala koettaisiin jo arkisemmin, etenkin printtimedian puolella. Jostain syystä media kuitenkin tuntuu kiehtovan paljon ihmisiä. Joskus tuntuu, että rivitoimittajaakin ajatellaan jossain mielessä pikkujulkkiksena - mikä tuntuu aika hassulta ajatukselta.
Pohdintaa julkisesta ja yksityisestä
Herkman tuo teoksessaan esille sen, että erityisesti monet nuoret suorastaan ihailevat julkkiskulttuuria. Esimerkkinä tästä ovat erilaiset suositut tositeeveesarjat ja Idols-kilpailut yms. (Herkman 2007, 116.)
Julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt mediassa. Nykysin näemme yhä useammin erilaisten ns. tavisten esiintyvän julkisuudessa. Minun käy aina jotenkin sääliksi julkisuustyrkkyjä, sillä olen aivan vakuuttunut, ettei monikaan heistä tiedä tai tule ajatelleeksi julkisuuden haittapuolia.
Kuvittelemme voivamme hallita julkisuutta, mutta yleensä jossain vaiheessa käy aina väistämättä niin, että julkisuus alkaakin hallita julkkiksia. Heidän koko elämänsä siirtyy suurennuslasin alle ja miltei olemattomista munauksista revitellään erityisesti keltaisen lehdistön puolella suurilla otsikoilla. Ennen pitkää yksityisyys katoaa. Mikään ei enää pysy salassa ja julkkis on jatkuvan tarkkailun alaisena vaikkapa vain ruokakaupassa poiketessaan.
Muistaakseni Seitsemän Päivää vieläpä maksaa tavallisille kansalaisille julkkisilmiannoista. Muistelen joskus kyseistä palstaa silmäillessäni lukeneeni miten joku on ostanut juustoa, käynyt vessassa tai pelannut hedelmäpeliä jossain tietyssä paikassa. Ketä kiinnostaa?
Julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt mediassa. Nykysin näemme yhä useammin erilaisten ns. tavisten esiintyvän julkisuudessa. Minun käy aina jotenkin sääliksi julkisuustyrkkyjä, sillä olen aivan vakuuttunut, ettei monikaan heistä tiedä tai tule ajatelleeksi julkisuuden haittapuolia.
Kuvittelemme voivamme hallita julkisuutta, mutta yleensä jossain vaiheessa käy aina väistämättä niin, että julkisuus alkaakin hallita julkkiksia. Heidän koko elämänsä siirtyy suurennuslasin alle ja miltei olemattomista munauksista revitellään erityisesti keltaisen lehdistön puolella suurilla otsikoilla. Ennen pitkää yksityisyys katoaa. Mikään ei enää pysy salassa ja julkkis on jatkuvan tarkkailun alaisena vaikkapa vain ruokakaupassa poiketessaan.
Muistaakseni Seitsemän Päivää vieläpä maksaa tavallisille kansalaisille julkkisilmiannoista. Muistelen joskus kyseistä palstaa silmäillessäni lukeneeni miten joku on ostanut juustoa, käynyt vessassa tai pelannut hedelmäpeliä jossain tietyssä paikassa. Ketä kiinnostaa?
maanantai 24. syyskuuta 2007
Median ja todellisuuden suhde
Median ja todellisuuden suhteesta on esitetty kaksi näkökulmaa:
1. median edustajien mielestä media kuvaa tai heijastaa todellisuutta
2. kriittisten tutkijoiden ja liiketoiminnan näkökulmasta media muokkaa ja tuottaa todellisuutta
(Herkman 2007, 86.)
Miten median ja todellisuuden suhde sitten muodostuu? Jos lähden analysoimaan ensimmäistä näkökulmaa, uskon kyllä siihen, että esimerkiksi uutistoimittajan lehtiartikkelit ovat pääsääntöisesti puolueettomia ja useimmat toimittajat yritävät rehellisesti kertoa miten asia on.
MUTTA: asiaan vaikuttaa sekin, mitä aiheita tuodaan esille ja missä muodossa.
Itseäni on suunnattomasti ärsyttänyt se, että kun esimerkiksi koulut ovat keväällä loppumassa, tehdään jo ennakkoon juttuja siitä miten nuoret kokoontuvat juhlimaan ja poliisi lisää vartiointia tietyllä alueella jne. jne. Eikö media tällaisella ennakkojutulla tavallaan luo kuvan normitodellisuudesta: "nuoret hei, teidän pitäis nyt mennä juhlimaan sinne ja sinne..." En ole itse koskaan ymmärtänyt tällaisen etukäteisjutun informatiivisuutta? Mikäli kyse on vanhempien varoittelusta, aika kömpelöt ovat keinot...
Media voi muokata ja tuottaa todellisuutta myös tekemällä jostain aiheesta tarkoitushakuisesti paljon juttuja. Muistan menneiltä vuosilta erään tapauksen, jossa toimittaja kirjoitti maakuntalehteen kolumnissaan, että erään nimeltä mainitun kirjaston varastosta lainatut kirjat haisevat homeelle. Tästä kolumnista lähti liikkeelle keskustelu kyseisen kirjaston tiloista, jotka todettiin huonoiksi. Alkoi kansalaiskeskustelu. Muutaman vuoden päästä kyseinen kunta saikin uuden pääkirjaston. Kunnallispoliitikot huomasivat kyseisen epäkohdan vasta toimittajan kynän kautta.
1. median edustajien mielestä media kuvaa tai heijastaa todellisuutta
2. kriittisten tutkijoiden ja liiketoiminnan näkökulmasta media muokkaa ja tuottaa todellisuutta
(Herkman 2007, 86.)
Miten median ja todellisuuden suhde sitten muodostuu? Jos lähden analysoimaan ensimmäistä näkökulmaa, uskon kyllä siihen, että esimerkiksi uutistoimittajan lehtiartikkelit ovat pääsääntöisesti puolueettomia ja useimmat toimittajat yritävät rehellisesti kertoa miten asia on.
MUTTA: asiaan vaikuttaa sekin, mitä aiheita tuodaan esille ja missä muodossa.
Itseäni on suunnattomasti ärsyttänyt se, että kun esimerkiksi koulut ovat keväällä loppumassa, tehdään jo ennakkoon juttuja siitä miten nuoret kokoontuvat juhlimaan ja poliisi lisää vartiointia tietyllä alueella jne. jne. Eikö media tällaisella ennakkojutulla tavallaan luo kuvan normitodellisuudesta: "nuoret hei, teidän pitäis nyt mennä juhlimaan sinne ja sinne..." En ole itse koskaan ymmärtänyt tällaisen etukäteisjutun informatiivisuutta? Mikäli kyse on vanhempien varoittelusta, aika kömpelöt ovat keinot...
Media voi muokata ja tuottaa todellisuutta myös tekemällä jostain aiheesta tarkoitushakuisesti paljon juttuja. Muistan menneiltä vuosilta erään tapauksen, jossa toimittaja kirjoitti maakuntalehteen kolumnissaan, että erään nimeltä mainitun kirjaston varastosta lainatut kirjat haisevat homeelle. Tästä kolumnista lähti liikkeelle keskustelu kyseisen kirjaston tiloista, jotka todettiin huonoiksi. Alkoi kansalaiskeskustelu. Muutaman vuoden päästä kyseinen kunta saikin uuden pääkirjaston. Kunnallispoliitikot huomasivat kyseisen epäkohdan vasta toimittajan kynän kautta.
Wikipedia -luotettava vai ei?
Wikipedian luotettavuudesta on esitetty monenlaisia mielipiteitä. Uskon tai ainakin haluan uskoa siihen sosiaaliseen kontrolliin, että virheelliset tiedot oikaistaan muiden toimesta.
Tunnustan, että olen tenttiin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessani suomentanut käsitteitä itselleni Wikipedian avulla. Helpottaa muuten lukemista tuntuvasti, kun kokee ymmärtävänsä suomeksi asian mistä puhutaan:)
Tunnustan, että olen tenttiin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessani suomentanut käsitteitä itselleni Wikipedian avulla. Helpottaa muuten lukemista tuntuvasti, kun kokee ymmärtävänsä suomeksi asian mistä puhutaan:)
Kansalaistaitoa vai mediataitoa
Mielenkiintoinen tämä Timo Portimojärven 20.9. luennolla tuoma ajatus oppiaineesta, joka kokoaisi alleen koko mediakasvatuksen kirjon teknologiasta, itseilmaisusta, kritiikkiin ja vastuuseen.
Olen asiasta täysin samaa mieltä. Mielestäni kyseessä on niin tärkeä asia, että sen esittäminen yhtenä kokonaisuutena olisi perustelua. Uskon myös, että kun kaikki osa-alueet esitettäisin saman oppiaineen alla, myös kokonaisuuden hahmottaminen olisi helpompaa ja oppiminen näin ollen tehokkaampaa.
Mikäli oppiaine olisi kansalaistaito, silloin kyseisen oppiaineen tunnilla puhuttaisiin tietenkin paljon muutakin. Miten olisi "mediataito"? Mielestäni se olisi mediakasvatusta osuvampi nimi tälle kokonaispaketille.
Mutta kuten Portimojärvikin mainitsi: koulun tavat ja käytännöt muuttuvat hitaasti. Kuka ottaisi valinnaisena kokeiltavaksi "mediataidon" lyhytkurssin?
Olen asiasta täysin samaa mieltä. Mielestäni kyseessä on niin tärkeä asia, että sen esittäminen yhtenä kokonaisuutena olisi perustelua. Uskon myös, että kun kaikki osa-alueet esitettäisin saman oppiaineen alla, myös kokonaisuuden hahmottaminen olisi helpompaa ja oppiminen näin ollen tehokkaampaa.
Mikäli oppiaine olisi kansalaistaito, silloin kyseisen oppiaineen tunnilla puhuttaisiin tietenkin paljon muutakin. Miten olisi "mediataito"? Mielestäni se olisi mediakasvatusta osuvampi nimi tälle kokonaispaketille.
Mutta kuten Portimojärvikin mainitsi: koulun tavat ja käytännöt muuttuvat hitaasti. Kuka ottaisi valinnaisena kokeiltavaksi "mediataidon" lyhytkurssin?
Stereotypioista
Stuart Hallin kolme tapaa vastustaa stereotypioita, on ajatuksena mielenkiintoinen.
1. päinvastainen esitystapa
2. myönteisiä kuvastoja kielteisten rinnalle
3. murtamista: merkitysten ja sisältöjen muutos esim. huumorin avulla
(Herkman 2007, 85.)
Kuten Herkmankin totesi, tukeutuu myös stereotyypin nurinkääntö stereotyyppiin. Jäin miettimään voiko ihminen ylipäätään olla vapaa stereotypioista? Ei tietenkään, aiemmista kokemuksista tulee väistämättä mielikuvia, joita hyödyntää seuraavalla kerralla samantyyppisessä tilanteessa. Huonoista kokemuksista syntyy helposti yleistyksiä ja negatiivisia stereotypioita.
Näkisinkin asian niin, että omat mielikuvansa pitäisi hyväksyä ja ymmärtämällä mahdolliset negatiiviset ennakko-oletukset, voi ainakin yrittää suhtautua uusiin eteen tuleviin asioihin ennakkoluulottomasti.
1. päinvastainen esitystapa
2. myönteisiä kuvastoja kielteisten rinnalle
3. murtamista: merkitysten ja sisältöjen muutos esim. huumorin avulla
(Herkman 2007, 85.)
Kuten Herkmankin totesi, tukeutuu myös stereotyypin nurinkääntö stereotyyppiin. Jäin miettimään voiko ihminen ylipäätään olla vapaa stereotypioista? Ei tietenkään, aiemmista kokemuksista tulee väistämättä mielikuvia, joita hyödyntää seuraavalla kerralla samantyyppisessä tilanteessa. Huonoista kokemuksista syntyy helposti yleistyksiä ja negatiivisia stereotypioita.
Näkisinkin asian niin, että omat mielikuvansa pitäisi hyväksyä ja ymmärtämällä mahdolliset negatiiviset ennakko-oletukset, voi ainakin yrittää suhtautua uusiin eteen tuleviin asioihin ennakkoluulottomasti.
torstai 20. syyskuuta 2007
Onlinea lasten kanssa
"Äiti, mikä toi ääni oli?"
"Hei äiti mitä toi setä oikein puhuu?"
muun muassa tällaisia kysymyksiä esitti perheemme esikoinen (3,5 v) seuratessaan mediakasvatuksen online -luentoa äidin ja pikkuveljen kanssa. Hei: meitähän oli samalla koneella kolme käyttäjää:)
Olen aiemmin seurannut luennot nauhoituksena ollessani yksin kotona, mutta halusin kokeilla myös suoraa lähetystä häiriöidenkin uhalla. Kokemuksistani täytyy lyhykäisesti mainita, että taidan katsoa luennot vielä uudestaan nauhalta... ja että onneksi ääniyhteys oli vain toispuoleinen, sillä meidän oppimisympäristössämme oli välillä sellainen metakka, että luennoitsijan ääni hävisi kuulumattomiin.
"Hei äiti mitä toi setä oikein puhuu?"
muun muassa tällaisia kysymyksiä esitti perheemme esikoinen (3,5 v) seuratessaan mediakasvatuksen online -luentoa äidin ja pikkuveljen kanssa. Hei: meitähän oli samalla koneella kolme käyttäjää:)
Olen aiemmin seurannut luennot nauhoituksena ollessani yksin kotona, mutta halusin kokeilla myös suoraa lähetystä häiriöidenkin uhalla. Kokemuksistani täytyy lyhykäisesti mainita, että taidan katsoa luennot vielä uudestaan nauhalta... ja että onneksi ääniyhteys oli vain toispuoleinen, sillä meidän oppimisympäristössämme oli välillä sellainen metakka, että luennoitsijan ääni hävisi kuulumattomiin.
Median moninaisuudesta
Yksi mediakentän mielenkiintoisimmista piirteistä on median moninaisuus. Tällä tarkoitan sitä, että mediaa on vaikea jäsennellä kirjoitettuun, visuaaliseen, sähköiseen jne. Kun kaikki voivat olla vähän sitä sun tätä. Printtimedia näkyy myös nettilehtinä, televisiokanavilla on omat nettisivunsa ja niiden ohjemista keskustellaan myös paperilehdissä. Pidän tämäntyyppistä sulautumista tärkeänä, sillä se mahdollistaa mielestäni myös vanhojen medioiden säilymisen. Hienoimpienkaan visuaalisten, reaaliaikaisten ja liikkuvien kuvien rinnalla myös tekstin merkitys säilyy.
Ajatellaan nyt vaikka tätä Helin mediakasvatus-blogiakin. Sivulla voisi olla jos jonkinnäköistä kuvaa, käppyrää, väriä yms. ja mitä siellä sitten on: toistaiseksi vain pelkkää tekstiä:) Mutta tämä tylsä tekstipitoinen blogi allekirjoittaa sen, minkä Herkmankin mainitsee: tekstillä ON tärkeä merkitys myös internetissä!!!! (Herkman 2007, 63).
Toisaalta uusien medioiden tulo asettaa haasteita erityisesti printtimedialle. Paineita asettaa esimerkiksi pyrkimys kuvien autenttisuuteen (Herkman 2007, 65), joka on tuonut kamerakännykkäkuvat lehtiin. Reaalisaikaisuus edellyttää jo omaa verkkolehteä. Mutta moni makoilee edelleen mieluummin sohvalla paperisen lehden kuin läppärin kanssa.
Erityisesti internetin myötä on levinnyt media-aktivismi. Kuka vain voi tehdä omia mediasisältöjä ja leikkiä näin olevansa toimittaja. Tähän sisältyy riskejä esimerkiksi julkaisuoikeuksista yms., joita maallikko ei välttämättä tiedä.
Mielenkiintoinen oli myös luennon 13.9. väite siitä, että internet johtaa myös poliittisen toiminnan uudistumiseen. Nettiaktivismi voi olla myös politikointia ja tätä kautta paine asioiden julkiseen käsittelyyn kasvaa. Tämä voi näkyä globaalisti, valtakunnallisesti tai alueellisesti. Esimerkiksi kiivaista kuntaliitosasioista on keskustelupalstoilla käytykin paikallista debattia, jossa on suorastaan vaadittu päitä vadille. Jyrkimmät kommentit ovat karua luettavaa, mutta kansalaiskeskustelun herättämisen näen aina hyvänä asiana. Avoin keskustelu tuo esiin myös useita erilaisia näkökulmia ja auttaa kenties ymmärtämään eriäviä mielipiteitä paremmin.
Ajatellaan nyt vaikka tätä Helin mediakasvatus-blogiakin. Sivulla voisi olla jos jonkinnäköistä kuvaa, käppyrää, väriä yms. ja mitä siellä sitten on: toistaiseksi vain pelkkää tekstiä:) Mutta tämä tylsä tekstipitoinen blogi allekirjoittaa sen, minkä Herkmankin mainitsee: tekstillä ON tärkeä merkitys myös internetissä!!!! (Herkman 2007, 63).
Toisaalta uusien medioiden tulo asettaa haasteita erityisesti printtimedialle. Paineita asettaa esimerkiksi pyrkimys kuvien autenttisuuteen (Herkman 2007, 65), joka on tuonut kamerakännykkäkuvat lehtiin. Reaalisaikaisuus edellyttää jo omaa verkkolehteä. Mutta moni makoilee edelleen mieluummin sohvalla paperisen lehden kuin läppärin kanssa.
Erityisesti internetin myötä on levinnyt media-aktivismi. Kuka vain voi tehdä omia mediasisältöjä ja leikkiä näin olevansa toimittaja. Tähän sisältyy riskejä esimerkiksi julkaisuoikeuksista yms., joita maallikko ei välttämättä tiedä.
Mielenkiintoinen oli myös luennon 13.9. väite siitä, että internet johtaa myös poliittisen toiminnan uudistumiseen. Nettiaktivismi voi olla myös politikointia ja tätä kautta paine asioiden julkiseen käsittelyyn kasvaa. Tämä voi näkyä globaalisti, valtakunnallisesti tai alueellisesti. Esimerkiksi kiivaista kuntaliitosasioista on keskustelupalstoilla käytykin paikallista debattia, jossa on suorastaan vaadittu päitä vadille. Jyrkimmät kommentit ovat karua luettavaa, mutta kansalaiskeskustelun herättämisen näen aina hyvänä asiana. Avoin keskustelu tuo esiin myös useita erilaisia näkökulmia ja auttaa kenties ymmärtämään eriäviä mielipiteitä paremmin.
Identiteetistä ja merkityksistä
Media voi nykyisin jopa oman identiteettikäsityksen rakentajan (Herkman 2007, 39). Aika tylyä, mutta niin ymmärrettävää. Tietyt stereotypiat toistuvat mediassa ja aiheeseen perehtymätön lapsi tai nuori voi omaksua ne ainoina totuuksina. Tätä kautta saattaa rakentua myös oma elämäntapa.
Merkityksellistäminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se minkä toinen todellakin imee täytenä totuutena, voi toiselle olla symboliikkaa tai ei välttämättä edes mielenkiintoa herättävää. Omat kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä noteerataan, mitä pidetään tärkeänä ja mistä sitten lopulta muodostetaan merkityksiä.
Merkityksellistäminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se minkä toinen todellakin imee täytenä totuutena, voi toiselle olla symboliikkaa tai ei välttämättä edes mielenkiintoa herättävää. Omat kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä noteerataan, mitä pidetään tärkeänä ja mistä sitten lopulta muodostetaan merkityksiä.
Lapsi median keskellä
Lapsuus lyhenee ja välillä tuntuu etteivät kaikki kasva aikuiseksikaan koskaan. Näinhän se menee. Postmanin huoli lpasuuden lyhenemisestä on siis aiheellinen. Äitinä olen valmis allekirjoittamaan sen, että ei lapsen pitäisi nähdä aikuisten maailmaan liian varhain -ei edes television tai intenetin kautta.
Mutta kun malleja otetaan kuitenkin mediasta. Eivätkä ne kaikki mallit ole kuitenkaan haitallisia. Mutta mielenkiintoinen tuo 13.9. luennollakin esille noussut ajatus kasvatusvastuusta. Kuka sitä kantaa? Kasvottomalle medialle on vaikea vierittää vastuuta ja kyllä mielestäni kuitenkin vanhempien pitäisi kantaa vastuu -myös lapsensa mediankäytöstä. Tehtävä ei ole tietenkään helppo, sillä kuten luennollakin mainittiin, on verkkosukupolvi jo medioiden käytössä edellä vanhempiaan. Vaikea on kieltää sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassakaan:(
Tähän liittyy myös luennolla 17.9. esitetty kysymys siitä, yhdistääkö media enää perhettä? Jossain mielessä yhdistää, sillä ainakin itse opin tukun lastenohjemien nimiä omien lasten myötä. Mutta pelkään pahoin, että kyseisten ohjelmien seuranta kyllä vähenee koko ajan. Onko sitä kymmenen vuoden päästä enää lainkaan?! Jotain perheen mediatottumuksista kertoo sekin, että lapset kehittävät muovisesta työkalupakista kannettavan tietokoneen ja leikkikännykkään sanottu "haloo!" lukeutuu helposti 20 ensimmäisen sanan joukkoon...
Entä sitten koulussa? Itseäni sytytti Herkmanin maininta opetussuunnitelman määritelmästä: "Tietoyhteiskunnan aktiivisten kansalaisten kouluttaminen" (Kriittinen mediakasvatus, sivu 31). Tämä voisi olla mielestäni tämän päivän opettajan vastuu mediakasvatuksessa: vastuu siitä, että opiskelijat hallitsevat mediat ja niiden hyötykäytön niin, ettei kukaan heistä putoaisi osaamattomuuden takia digitaaliseen kuiluun. Opettajan asenne ei saa olla saarnaava: sittenhän opiskelijat vasta eksyvätkin ei-toivotuille sivuille.
Eli kriittinen kasvatus pitää sisällään lasten ja nuorten omien tietojen, taitojen ja valmiuksien arviointia ja innostamista vuorovaikutukseen Koulun mediakasvatuksesta syntyy siis lapsi, joka osaa kantaa yhteisöllistä vastuuta ja ajatella kriittisesti sekä tuntee yhteiskunnan käytäntöjä ja omaa valmiuksia selviytyä yhteiskunnallisesti ja yhteisöllisesti. (Herkman 2007, 37-38.)
Toistankohan itseäni, taisin painottaa tuota yhteiskunnassa selviämistä jo aiemminkin, mutta kun se on mielestäni tärkeää!!
Mutta kun malleja otetaan kuitenkin mediasta. Eivätkä ne kaikki mallit ole kuitenkaan haitallisia. Mutta mielenkiintoinen tuo 13.9. luennollakin esille noussut ajatus kasvatusvastuusta. Kuka sitä kantaa? Kasvottomalle medialle on vaikea vierittää vastuuta ja kyllä mielestäni kuitenkin vanhempien pitäisi kantaa vastuu -myös lapsensa mediankäytöstä. Tehtävä ei ole tietenkään helppo, sillä kuten luennollakin mainittiin, on verkkosukupolvi jo medioiden käytössä edellä vanhempiaan. Vaikea on kieltää sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassakaan:(
Tähän liittyy myös luennolla 17.9. esitetty kysymys siitä, yhdistääkö media enää perhettä? Jossain mielessä yhdistää, sillä ainakin itse opin tukun lastenohjemien nimiä omien lasten myötä. Mutta pelkään pahoin, että kyseisten ohjelmien seuranta kyllä vähenee koko ajan. Onko sitä kymmenen vuoden päästä enää lainkaan?! Jotain perheen mediatottumuksista kertoo sekin, että lapset kehittävät muovisesta työkalupakista kannettavan tietokoneen ja leikkikännykkään sanottu "haloo!" lukeutuu helposti 20 ensimmäisen sanan joukkoon...
Entä sitten koulussa? Itseäni sytytti Herkmanin maininta opetussuunnitelman määritelmästä: "Tietoyhteiskunnan aktiivisten kansalaisten kouluttaminen" (Kriittinen mediakasvatus, sivu 31). Tämä voisi olla mielestäni tämän päivän opettajan vastuu mediakasvatuksessa: vastuu siitä, että opiskelijat hallitsevat mediat ja niiden hyötykäytön niin, ettei kukaan heistä putoaisi osaamattomuuden takia digitaaliseen kuiluun. Opettajan asenne ei saa olla saarnaava: sittenhän opiskelijat vasta eksyvätkin ei-toivotuille sivuille.
Eli kriittinen kasvatus pitää sisällään lasten ja nuorten omien tietojen, taitojen ja valmiuksien arviointia ja innostamista vuorovaikutukseen Koulun mediakasvatuksesta syntyy siis lapsi, joka osaa kantaa yhteisöllistä vastuuta ja ajatella kriittisesti sekä tuntee yhteiskunnan käytäntöjä ja omaa valmiuksia selviytyä yhteiskunnallisesti ja yhteisöllisesti. (Herkman 2007, 37-38.)
Toistankohan itseäni, taisin painottaa tuota yhteiskunnassa selviämistä jo aiemminkin, mutta kun se on mielestäni tärkeää!!
perjantai 14. syyskuuta 2007
Kriittisyyttä unohtamatta
Olen toistaiseksi kirjoittanut verkkoviestinnän hyvistä puolista. Luentojen Tero-parka on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kriittisyyttä ei todellakaan pidä unohtaa mediakasvatuksessa. Vaikka tietokone on välineenä hyödyllinen, on jotain mennyt pieneen, jos se korvaa kaikki ihmissuhteet ja käyttäjän viestintä tapahtuu vain sataprosenttisesti netissä. Käsittelen kriittisyyttä jatkossa muun muassa Juha Herkmanin: Kriittinen mediakasvatus -teoksen herättämien ajatusten myötä.
Mediakasvatuksen yhteydessä puhutaan kriittisestä medialukutaidosta (Herkman 2007, 10). Itse ymmärrän käsitteeseen sisältyvän ymmärryksen medioiden toimintatavoista ja tuottajista, jonka toin jo aiemmissa kirjoituksissani esille. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa saman konsernin iltapäivälehtien kirjoittelu tiettyjen kanavien televisiosarjojen tapahtumista. Kun lukija tietää lehden ja televisiokanavan omistuspohjan, hän voi sulattaa "uutisen" aivan eri tavalla kun taustoista tietämätön lukija. Tämä yhtenä esimerkkinä.
Mediakasvatuksen yhteydessä puhutaan kriittisestä medialukutaidosta (Herkman 2007, 10). Itse ymmärrän käsitteeseen sisältyvän ymmärryksen medioiden toimintatavoista ja tuottajista, jonka toin jo aiemmissa kirjoituksissani esille. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa saman konsernin iltapäivälehtien kirjoittelu tiettyjen kanavien televisiosarjojen tapahtumista. Kun lukija tietää lehden ja televisiokanavan omistuspohjan, hän voi sulattaa "uutisen" aivan eri tavalla kun taustoista tietämätön lukija. Tämä yhtenä esimerkkinä.
Ennakkoluuloista ja epätasa-arvoisuudesta
Medioituminen kasvattaa epätasa-arvoisuutta. Kehitysmaissa internetin käyttö on tietenkin monin paikoin mahdotonta sähköttömyyden ja monien muidenkin inhimillisten perustarpeiden puuttuessa. Olisi aika kornia viedä kehitysapuna läppäreitä ruuan sijaan -tai edes ehdottaa moista.
Huolestuttavaa epätasa-arvoisuudessa on mielestäni se, että sitä tapahtuu myös läntisissä teollisuusmaissa. On ymmärrettävää, että vanha koira ei opi uusia kujeita eli sukupolvien välinen kuilu näkyy. Vanhemmastsa ikäluokasta moni vieroksuu tietokoneita, pitää internetiä kalliina tai ei uskalla käsitellä raha-asioita (verkkopankkipalveluita) kuin pankin tiskillä jne. En kannata eläkeläisväestön aivopesua, hoitakoon kukin asiointinsa siten kun on tottunut.
Sen sijaan keski-ikäisten ennakkoluulot internetin käyttöä kohtaan tuntuvat oudoilta. Olen kuullut vakituisessa virassa työskentelevän alle nelikymppisen sanovan, ettei hänellä ole varaa internetiin. Varaa?! Laajakaistan kuukausimaksut ovat nykyisin jo kohtuullisella tasolla ja ellei oman koneen hankkiminen tunnu mielekkäältä, voihan internetiä käyttää kirjastossa.
Vaikka olen monessa mielessä ennakkoluuloinen itsekin, olen silti hieman huolissani kolme- ja nelikymppisten ennakkoluuloista internetiä kohtaan. Yhä useammat palvelut ovat hoidettavissa netin kautta helposti ja luotettavasti. Voit lähettää lomakkeen Kelaan sähköisesti, ottaa yhteyttä perhepäivähoitotoimistoon sähköpostilla, lähestyä verottajaa sähköisesti, tehdä kirjaston kaukolainatilauksen netissä jne.
Kun monet oppivat hyödyntämään sähköistä asiointia, vähenevät henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet paikallisesti: verotoimisto siirtyy kauemmas, kunnalliset palvelut yhdistyvät ja palvelupiste siirtyy naapurikuntaan jne. Näin ollen ennakkoluulot sähköisiä asiointipalveluita kohtaan ovat vaarassa pudottaa osan työssäkäyvästä ikäluokasta kuiluun. Heidän asiointinsa vaikeutuu monessa mielessä ja pahimmillaan tämä ryhmä voi jopa syrjäytyä yhteiskunnasta kehnojen mediataitojensa vuoksi.
Tietotekninen kehitys on ollut nopeaa. Edustan itse samaa ikäluokkaa kuin esimerkkini "nelikymppiset". Muistan edelleen miten sain ensimmäisen kosketuksen tietokoneisiin: lukion ensimmäisellä järjestettiin yhden opintoviikon atk-kurssi. Meitä oli luokassa parikymmentä oppilasta ja koneita taisi olla neljä. Yhden koneen ympärillä istui siis viisi ihmistä, jotka vuorotellen pääsivät painamaan koneen näppäintä opettajan kehotuksen perusteella. Opettajakaan ei vielä oikein osannut, puhuimme pelkästään ohjelmoinnista ja kaikkien suupielet olivat korkealla kun olimme niin nykyaikaisessa lukiossa, että meillä oli oikein tietokoneita:)
Huolestuttavaa epätasa-arvoisuudessa on mielestäni se, että sitä tapahtuu myös läntisissä teollisuusmaissa. On ymmärrettävää, että vanha koira ei opi uusia kujeita eli sukupolvien välinen kuilu näkyy. Vanhemmastsa ikäluokasta moni vieroksuu tietokoneita, pitää internetiä kalliina tai ei uskalla käsitellä raha-asioita (verkkopankkipalveluita) kuin pankin tiskillä jne. En kannata eläkeläisväestön aivopesua, hoitakoon kukin asiointinsa siten kun on tottunut.
Sen sijaan keski-ikäisten ennakkoluulot internetin käyttöä kohtaan tuntuvat oudoilta. Olen kuullut vakituisessa virassa työskentelevän alle nelikymppisen sanovan, ettei hänellä ole varaa internetiin. Varaa?! Laajakaistan kuukausimaksut ovat nykyisin jo kohtuullisella tasolla ja ellei oman koneen hankkiminen tunnu mielekkäältä, voihan internetiä käyttää kirjastossa.
Vaikka olen monessa mielessä ennakkoluuloinen itsekin, olen silti hieman huolissani kolme- ja nelikymppisten ennakkoluuloista internetiä kohtaan. Yhä useammat palvelut ovat hoidettavissa netin kautta helposti ja luotettavasti. Voit lähettää lomakkeen Kelaan sähköisesti, ottaa yhteyttä perhepäivähoitotoimistoon sähköpostilla, lähestyä verottajaa sähköisesti, tehdä kirjaston kaukolainatilauksen netissä jne.
Kun monet oppivat hyödyntämään sähköistä asiointia, vähenevät henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet paikallisesti: verotoimisto siirtyy kauemmas, kunnalliset palvelut yhdistyvät ja palvelupiste siirtyy naapurikuntaan jne. Näin ollen ennakkoluulot sähköisiä asiointipalveluita kohtaan ovat vaarassa pudottaa osan työssäkäyvästä ikäluokasta kuiluun. Heidän asiointinsa vaikeutuu monessa mielessä ja pahimmillaan tämä ryhmä voi jopa syrjäytyä yhteiskunnasta kehnojen mediataitojensa vuoksi.
Tietotekninen kehitys on ollut nopeaa. Edustan itse samaa ikäluokkaa kuin esimerkkini "nelikymppiset". Muistan edelleen miten sain ensimmäisen kosketuksen tietokoneisiin: lukion ensimmäisellä järjestettiin yhden opintoviikon atk-kurssi. Meitä oli luokassa parikymmentä oppilasta ja koneita taisi olla neljä. Yhden koneen ympärillä istui siis viisi ihmistä, jotka vuorotellen pääsivät painamaan koneen näppäintä opettajan kehotuksen perusteella. Opettajakaan ei vielä oikein osannut, puhuimme pelkästään ohjelmoinnista ja kaikkien suupielet olivat korkealla kun olimme niin nykyaikaisessa lukiossa, että meillä oli oikein tietokoneita:)
tiistai 11. syyskuuta 2007
Hesarin jutuista
Ensimmäisellä mediakasvatus -kurssin luennolla käytiin läpi tukku Helsingin Sanomissa julkaistuja ajatuksia mediakasvatuksesta. Mielestäni näissä ajatuksissa korostuivat (kenties tietoisesti) samat ajatukset, jotka toistuvat myös mediakasvatuksen kirjallisuudessa:
"Uusi media pelottaa => siihen pitäisi suhtautua kriittisesti => koulun pitäisi pelastaa medialta => siksi siis mediakasvatusta tarvitaan."
Esille tulleet asiat eivät itseäni yllättäneet. Näinhän "suuri yleisö" tuntuu ajattelevan.
Mielestäni tärkeää mediakasvatuksessa olisi se, että median toimintatavat vapauksineen ja vastuineen tehtäisiin tutuksi jo kouluvaiheessa. Kuten luennollakin tuli esille, medialukutaitoa voidaan pitää nykyajan kansalaistaitona. Yhteiskunnassa selviäminen edellyttää siis mediataitojen halitsemista ja medioiden toimintatapojen tuntemista. Tästä syystä mediakasvatus on tärkeää.
"Uusi media pelottaa => siihen pitäisi suhtautua kriittisesti => koulun pitäisi pelastaa medialta => siksi siis mediakasvatusta tarvitaan."
Esille tulleet asiat eivät itseäni yllättäneet. Näinhän "suuri yleisö" tuntuu ajattelevan.
Mielestäni tärkeää mediakasvatuksessa olisi se, että median toimintatavat vapauksineen ja vastuineen tehtäisiin tutuksi jo kouluvaiheessa. Kuten luennollakin tuli esille, medialukutaitoa voidaan pitää nykyajan kansalaistaitona. Yhteiskunnassa selviäminen edellyttää siis mediataitojen halitsemista ja medioiden toimintatapojen tuntemista. Tästä syystä mediakasvatus on tärkeää.
maanantai 10. syyskuuta 2007
Blogi tentin sijaan - luennot netistä! Yes.
Erinomainen idea tämä mahdollisuus blogin tekoon tentin sijasta!
Myös nettiluennot tuntuvat hyvältä idealta -ja se, että luennot talletetaan.
Itseäni edellä mainitut asiat lämmittävät kahdesta eri syystä: Tampereelle matkaa kertyy yli 100 kilometriä ja kotona minua työllistää opiskeluni lisäksi kaksi alle neljävuotias pojanviikaria. Näin voin käyttää matkoista vapautuvan ajan vaikkapa blogikirjoitteluun:)
Aion blogissani tuoda esille rohkeasti myös omia ajatuksiani ja kokemuksiani mediakasvatuksesta.
Myös nettiluennot tuntuvat hyvältä idealta -ja se, että luennot talletetaan.
Itseäni edellä mainitut asiat lämmittävät kahdesta eri syystä: Tampereelle matkaa kertyy yli 100 kilometriä ja kotona minua työllistää opiskeluni lisäksi kaksi alle neljävuotias pojanviikaria. Näin voin käyttää matkoista vapautuvan ajan vaikkapa blogikirjoitteluun:)
Aion blogissani tuoda esille rohkeasti myös omia ajatuksiani ja kokemuksiani mediakasvatuksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)