Facebook esittäytyy julkisuudessa kerta toisensa jälkeen melko negatiivisessa valossa. Viime viikkoina kritiikkiä on saanut muun muassa sivustojen tekijänoikeuskäytäntö, jota on tulkittu niin, että ihmisten lähettämiä kuvia saa käyttää esimerkiksi Facebookin omassa mainonnassa.
Myös epämääräiset käyttöehdot ovat herättäneet kummastusta. Sivujen ylläpitäjä voi useimpien tulkintojen mukaan muuttaa käyttöehtoja koska vain. ja jos muutoksia tulee, millaisista muutoksista voisikaan olla kysymys? Voisiko palvelu esimerkiksi muuttua yhtäkkiä maksulliseksi?
Olen päässyt jo hieman kasvattamaan ystäväkaartiani ja kokeilemaan "naamakirjan" toimintoja. Suunnattoman innoissani en kuitenkaan ole. Käytän edelleen henkilökohtaisiin ystäväviesteihini mieluummin sähköpostia. Vanha koira oppii hitaasti uudet temput.
Sosiaalisen median ilmaispalvelut askarruttavat minua kovasti. Mitä järkeä on tehdä bisnestä ilmaiseksi? Täytyyhän peruselanto kuitenkin ansaita jostain? Riittääkö mainostajien luoma rahoituspohja -ja jos riittää niin kuinka kauan?
Siinä mielessä pidän ilmaisuutta hyvänä, että se tarjoaa kaikille tasapuoliset mahdollisuudet hyödyntää internetiä julkaisukanavana. En kuitenkaan jaksa uskoa ilmaisuuden olevan ikuista, vaikka sitä toivonkin.
keskiviikko 28. marraskuuta 2007
perjantai 23. marraskuuta 2007
Hyötykäyttöä syyllistämisen sijaan
Pitkä hiljaiselo ei suinkaan johdu siitä, etteikö mielessäni liikkuisi mediakasvatuksellisia ajatuksia. Ajatuksia on, aika sen sijaan on viime viikkoina ollut hieman kortilla.
Mediasta, erityisesti internetistä, on jälleen julkisissa keskusteluissa luotu "iso paha susi". Kun Suomessa tapahtuu jotain kauheaa, ollaan heti etsimässä syyllistä ja kovin monen julkisen kirjoittajan mielipiteiden mukaan syyllinen löytyy mediasta.
Eikö tämä syyllistäminen koskaan lopu? Olen toki sitä mieltä, että internet on hyvä renki, mutta isäntänä huono. Mutta eihän tulitikkujakaan kielletä, jos yksi ihminen sytyttää tulipalon.
Mielestäni syyllistämisen sijaan huomio tulisikin kiinnittää mediataitoihin ja median hyötynäkökulmiin. Internetiä ei voi kieltää, mutta sen toimintatapoihin voi tutustua -ja sen kanssa voi oppia elämään.
Mielestäni vanhemmat ja lapset voivat yhdessä tutustua nettisisältöihin. Samalla tavalla kuin vanhemmat osallistuvat lapsen musiikki- ja liikuntaharrastukseen, voivat he osoittaa kiinnostustaan myös tietokoneharrastusta kohtaan.
Mediataitoja pidetään tänä päivänä kansalaistaitoina. Mikäli tällainen osaaminen kielletään, on kyse vähän samanlaisesta asiasta kun kirjoitustaidon kieltämisestä. Yhteiskuntaan sosiaalistuminen vaikeutuu kun tarvittava perusosaaminen puuttuu. Silloin on vaarana syrjäytyminen ja digitaaliseen kuiluun putoaminen. Eikö se huolestuta?
Mediasta, erityisesti internetistä, on jälleen julkisissa keskusteluissa luotu "iso paha susi". Kun Suomessa tapahtuu jotain kauheaa, ollaan heti etsimässä syyllistä ja kovin monen julkisen kirjoittajan mielipiteiden mukaan syyllinen löytyy mediasta.
Eikö tämä syyllistäminen koskaan lopu? Olen toki sitä mieltä, että internet on hyvä renki, mutta isäntänä huono. Mutta eihän tulitikkujakaan kielletä, jos yksi ihminen sytyttää tulipalon.
Mielestäni syyllistämisen sijaan huomio tulisikin kiinnittää mediataitoihin ja median hyötynäkökulmiin. Internetiä ei voi kieltää, mutta sen toimintatapoihin voi tutustua -ja sen kanssa voi oppia elämään.
Mielestäni vanhemmat ja lapset voivat yhdessä tutustua nettisisältöihin. Samalla tavalla kuin vanhemmat osallistuvat lapsen musiikki- ja liikuntaharrastukseen, voivat he osoittaa kiinnostustaan myös tietokoneharrastusta kohtaan.
Mediataitoja pidetään tänä päivänä kansalaistaitoina. Mikäli tällainen osaaminen kielletään, on kyse vähän samanlaisesta asiasta kun kirjoitustaidon kieltämisestä. Yhteiskuntaan sosiaalistuminen vaikeutuu kun tarvittava perusosaaminen puuttuu. Silloin on vaarana syrjäytyminen ja digitaaliseen kuiluun putoaminen. Eikö se huolestuta?
maanantai 22. lokakuuta 2007
Kiinni ajassa
Mediakasvatus on aihealue, joka muuttuu jatkuvasti. Kun on perehtynyt medioiden nykytilanteeseen, onkin käytäntö ehtinyt hypätä jo huomiseen. Miten pysyä itse perässä?
Aloitin mediakasvatuksen perusopintojen myötä kunnianhimoisen tavoitteen: tutustun sosiaaliseen mediaan käyttämällä sitä itse. Blogin suhteen olen jo hyvässä vauhdissa, tekstiä on tullut nettiin jo pienen esseen verran, enemmänkin.
Wiki puolestaan on tullut tutuksi toisen kurssin ryhmätyön myötä. Työ valmistuu kuin Iisakin kirkko, mutta jokainen tekstin päivityssessio tuo myös wikiä välineenä tutummaksi.
Ja sitten Facebook... Rohkaistuin kirjautumaan sisälle innostuneena siitäkin, että Aamulehti kirjoitti viikonvaihteessa kaksikin Facebook-aiheista artikkelia. Koen kuitenkin ensikäyntini perusteella suunnatonta yksinäisyyttä Facebookissa, sillä kukaan ystäväni ei ole vielä siellä:(
Joudun pohtimaan nyt sitä, kutsunko lähipiirini yksitellen hupiin mukaan, vai siirrynkö kokeilemaan Facebookia vasta hieman myöhäisemmässä vaiheessa.
Aloitin mediakasvatuksen perusopintojen myötä kunnianhimoisen tavoitteen: tutustun sosiaaliseen mediaan käyttämällä sitä itse. Blogin suhteen olen jo hyvässä vauhdissa, tekstiä on tullut nettiin jo pienen esseen verran, enemmänkin.
Wiki puolestaan on tullut tutuksi toisen kurssin ryhmätyön myötä. Työ valmistuu kuin Iisakin kirkko, mutta jokainen tekstin päivityssessio tuo myös wikiä välineenä tutummaksi.
Ja sitten Facebook... Rohkaistuin kirjautumaan sisälle innostuneena siitäkin, että Aamulehti kirjoitti viikonvaihteessa kaksikin Facebook-aiheista artikkelia. Koen kuitenkin ensikäyntini perusteella suunnatonta yksinäisyyttä Facebookissa, sillä kukaan ystäväni ei ole vielä siellä:(
Joudun pohtimaan nyt sitä, kutsunko lähipiirini yksitellen hupiin mukaan, vai siirrynkö kokeilemaan Facebookia vasta hieman myöhäisemmässä vaiheessa.
perjantai 12. lokakuuta 2007
Vähiin käy ennen kuin loppuu
Olen pitänyt mediakasvatus-blogiani säännöllisesti ja uskollisesti luentojakson ajan. Olen pyrkinyt olemaan blogissani siinä määrin tunnollinen, että olen poiminut jotain kaikilta luennoilta. Olen myös käyttänyt lähteenäni Herkmania ja ekstrana vielä "Mediametkaa" -kirjaa.
Odottelen siis jo kuumeisesti kurssista opintopisteitä, olen mielestäni edellytykset täyttänyt. Kiitos vain luennoitsijoille mielenkiintoisesta annista ja monia ajatuksia herättäneistä asioista.
Iloksenne voin kertoa, että jatkan blogiani vielä myöhemminkin (lukea ja kommentoida saa edelleenkin, osoite sama), mutta MEKAP1-kurssin arvioitava osuus päättyköön tähän viestiin.
Kiitos ja kumarrus!
Odottelen siis jo kuumeisesti kurssista opintopisteitä, olen mielestäni edellytykset täyttänyt. Kiitos vain luennoitsijoille mielenkiintoisesta annista ja monia ajatuksia herättäneistä asioista.
Iloksenne voin kertoa, että jatkan blogiani vielä myöhemminkin (lukea ja kommentoida saa edelleenkin, osoite sama), mutta MEKAP1-kurssin arvioitava osuus päättyköön tähän viestiin.
Kiitos ja kumarrus!
Keskittymiskyvystä
Totta, että uudet mediat ja tämän päivän mediamaailma vaativat keskittymiskykyä. Ajatus sopi hyvin tilanteeseen, jossa kuuntelin luentotallennetta. Tallenteella puheet sekoittuivat ja kotimaailmassa 1,5 -vuotias seuralainen pisti vielä pahemmaksi.
Eli keskittymiskyvyn kanssa vähän niin ja näin, mutta uskon selvinneeni pääkohtien ymmärtämisestä. Tämä näin kevennyksenä:)
Eli keskittymiskyvyn kanssa vähän niin ja näin, mutta uskon selvinneeni pääkohtien ymmärtämisestä. Tämä näin kevennyksenä:)
Kadunmiehet ja koulu
Mielenkiintoinen tuo luennolla (11.10) mainittu "The man on the street" -ajatus. Toki olen huomannut käytännössä sen eron, mikä koulun ja vapaa-ajan välillä on. Kuitenkin tuo vastakkainasettelu kirjatiedon koulun ja yhteistoiminnallisten viidakon lakien mukaan toimivien sosiaalisten medioiden välillä on mielestäni melkoinen haaste.
Näin yhtäkkiä on vaikea miettiä sitä, miten kyseiset näkökulmat voisivat kohdata -saati sitten yhdistyä. Omina kouluvuosina jo rock-musiikkikin oli sellainen tabu, jota ei oikein ollut soveliasta koulussa mainita tai tuoda esille. Onneksi maailma lienee muuttunut:)
Ja kun maailma vielä muuttuu, niin kyllähän suomalaiset blogeihinkin alkavat uskoa. Se vaatii vain aikaa.
Näin yhtäkkiä on vaikea miettiä sitä, miten kyseiset näkökulmat voisivat kohdata -saati sitten yhdistyä. Omina kouluvuosina jo rock-musiikkikin oli sellainen tabu, jota ei oikein ollut soveliasta koulussa mainita tai tuoda esille. Onneksi maailma lienee muuttunut:)
Ja kun maailma vielä muuttuu, niin kyllähän suomalaiset blogeihinkin alkavat uskoa. Se vaatii vain aikaa.
torstai 11. lokakuuta 2007
Visuaalinen lukutaito
Kuvat ja kuvallisuus eivät sinällään tarjoa mitään uutta, ajatelkaapa vaikka luolamaalauksia:)
Mutta harvinaisen totta on se, että visuaalisesta lukutaidosta on viime vuosina tulult jälleen entistä merkittävämpi, sillä kuvia tulee koko ajan ja kaikkialta.
Kuvan tulkinta suhteessa tekstin tulkintaan on hieman monimutkaisempi asia. Toki tekstin painotuksiakin tulkitaan usein väärin ja asia ymmärretään toisin kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Kuvien tulkinnassa on kutienkin kyse vielä monimutkaisemmasta prosessista.
Kuten Timo Portimojärvi luennolla mainitsi: kuva havainnoidaan, koetaan ja omien kokemusten perusteella lopulta tulkitaan. Koska jokaisen kokemusket ovat yksilöllisiä, ovat myös tulkinnat sitä. Näkisin, että yksi yksinkertainenkin kuva voidaan tulkita lukuisilla eri tavoilla ja sillä voidaan luoda monenlaisia merkityksiä.
Visuaalinen lukutaito mediataitona sisältää mielestäni myös sen näkemyksen, että katsoja ainakin yrittää pohtia kuvan tuottajan/ lähettäjän/ kuvaajan tarkoitusperiä. Mikään kuva kun ei ole täysin objektiivinen tuotos, valokuvassakin valinnan aiheesta, rajauksesta ja julkaisusta tekee yleensä kuvaaja itse. Eli tietoisina "kuvanlukijoina" voimme aina pohtia kysymystä "miksi" (kyseinen kuva on julkaistu tai esillä)?
Mutta harvinaisen totta on se, että visuaalisesta lukutaidosta on viime vuosina tulult jälleen entistä merkittävämpi, sillä kuvia tulee koko ajan ja kaikkialta.
Kuvan tulkinta suhteessa tekstin tulkintaan on hieman monimutkaisempi asia. Toki tekstin painotuksiakin tulkitaan usein väärin ja asia ymmärretään toisin kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Kuvien tulkinnassa on kutienkin kyse vielä monimutkaisemmasta prosessista.
Kuten Timo Portimojärvi luennolla mainitsi: kuva havainnoidaan, koetaan ja omien kokemusten perusteella lopulta tulkitaan. Koska jokaisen kokemusket ovat yksilöllisiä, ovat myös tulkinnat sitä. Näkisin, että yksi yksinkertainenkin kuva voidaan tulkita lukuisilla eri tavoilla ja sillä voidaan luoda monenlaisia merkityksiä.
Visuaalinen lukutaito mediataitona sisältää mielestäni myös sen näkemyksen, että katsoja ainakin yrittää pohtia kuvan tuottajan/ lähettäjän/ kuvaajan tarkoitusperiä. Mikään kuva kun ei ole täysin objektiivinen tuotos, valokuvassakin valinnan aiheesta, rajauksesta ja julkaisusta tekee yleensä kuvaaja itse. Eli tietoisina "kuvanlukijoina" voimme aina pohtia kysymystä "miksi" (kyseinen kuva on julkaistu tai esillä)?
Kansalaisfoorumit päätöksentekoa jämäköittämässä
Luennolla 8.10. Timo Portimojärvi toi esille kansalaisfoorumitoiminnan ja kansalaisten vaikutusmahdollisuudet. Mielestäni tämä kysymys on sosiaalisten medioiden myötä tullut kiehtovaksi.
Nyt kun olisi pelit ja vehkeet tarjolla, löytyykö yksittäisiltä kansalaisilta intoa ja kykyä ryhtyä aktivisteiksi? Näkisin, että erityisesti kunnalliseen päätöksentekoon voitaisiin saada lisää potkua, mikäli yhä useampi rivikuntalainen olisi mielipiteineen läsnä jo asioiden varhaisessa valmisteluvaiheessa, ehkä jopa ideoijana.
Kuntalaisten aktiivisuus asettaisi mielestäni haasteita myös poliitikkojen toiminnalle. Kunnallispoliitikkojenkin pitäisi seurata asioita ja verkkokeskusteluja entistä aktiivisemmin -sitä kautta myös näkökulma laajenisi ja päätöksiin voisi tulla uutta syvyyttä.
Toivottavasti tämä ei jäisi pelkäksi visioksi, vaan rohkeita kokeilijoita löytyisi. Mielestäni jokainen kuntasektori tarvitsisi oman "mansefooruminsa".
Nyt kun olisi pelit ja vehkeet tarjolla, löytyykö yksittäisiltä kansalaisilta intoa ja kykyä ryhtyä aktivisteiksi? Näkisin, että erityisesti kunnalliseen päätöksentekoon voitaisiin saada lisää potkua, mikäli yhä useampi rivikuntalainen olisi mielipiteineen läsnä jo asioiden varhaisessa valmisteluvaiheessa, ehkä jopa ideoijana.
Kuntalaisten aktiivisuus asettaisi mielestäni haasteita myös poliitikkojen toiminnalle. Kunnallispoliitikkojenkin pitäisi seurata asioita ja verkkokeskusteluja entistä aktiivisemmin -sitä kautta myös näkökulma laajenisi ja päätöksiin voisi tulla uutta syvyyttä.
Toivottavasti tämä ei jäisi pelkäksi visioksi, vaan rohkeita kokeilijoita löytyisi. Mielestäni jokainen kuntasektori tarvitsisi oman "mansefooruminsa".
maanantai 8. lokakuuta 2007
Digiskideistä
Mediametkaa! toi esille mielenkiintoisen käsitteen, DIGISKIDI (s. 24, 30.) Kirjaa selaillessani tulin ajatelleeksi, että tämän päivän lapset elävät todellakin hyvin erilaisessa maailamssa kuin me itse 1970-luvulla:)
Maailmojen erilaisuus näkyy monilla erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi visuaalisen lukutaidon merkitys on kasvanut (MM 2007, 19), media näkyy leikissä (MM 2007, 41) esimerkiksi tiettyjen mediatoimintojen jäljittelynä tai siinä että lelut voivat liittyä televisiosarjoihin. Kuvia ja ääniä on kaikkialla (MM 2007, 57.)
Visuaalista lukutaitoa olivat 1970-luvulla lähinnä logot. Miten mediaa silloin leikittiin? Korkeintaan niin, että tehtiin pahvilaatikosta telkkari ja astuttiin kuuluttajan rooliin tai luettiin uutisia.
Faktaa ja fiktiota (MM 2007, 67.) jouduttiin toki erottelemaan jo silloinkin pohtimalla muun muassa satujen todenperäisyyttä. Yöunet menivät korkeintaan Grimmin saduista.
Nykyisin yksi varhaiskasvatuksessa toteutettavista mediakasvatuksen muodoista on sadutus (MM 2007, 123). Sadutuksessahan on yksinkertaistaen kyse siitä, että lapsi saa keksiä ja kertoa oman tarinan. Pidän tätä erinomaisena tapana kehittää pienen ihmisen luovaa mielikuvitusta.
Mediametkaa! tarjoaa paljon muitakin loistavia ideoita ja kokemuksia lasten mediakasvatuksesta. Kirjan vinkkiosio on todella hieno!
Pienten lasten mediakasvatuksessa korostuvat lapsilähtöisyys, kasvatuskumppanuus, hyvinvointi, turvallinen osallisuus, tunne, identiteetti, kriittisyys, toiminnallisuus. (Mediametkaa 22007, 101). Siinäpä tavoitetta kerrakseen.
Maailmojen erilaisuus näkyy monilla erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi visuaalisen lukutaidon merkitys on kasvanut (MM 2007, 19), media näkyy leikissä (MM 2007, 41) esimerkiksi tiettyjen mediatoimintojen jäljittelynä tai siinä että lelut voivat liittyä televisiosarjoihin. Kuvia ja ääniä on kaikkialla (MM 2007, 57.)
Visuaalista lukutaitoa olivat 1970-luvulla lähinnä logot. Miten mediaa silloin leikittiin? Korkeintaan niin, että tehtiin pahvilaatikosta telkkari ja astuttiin kuuluttajan rooliin tai luettiin uutisia.
Faktaa ja fiktiota (MM 2007, 67.) jouduttiin toki erottelemaan jo silloinkin pohtimalla muun muassa satujen todenperäisyyttä. Yöunet menivät korkeintaan Grimmin saduista.
Nykyisin yksi varhaiskasvatuksessa toteutettavista mediakasvatuksen muodoista on sadutus (MM 2007, 123). Sadutuksessahan on yksinkertaistaen kyse siitä, että lapsi saa keksiä ja kertoa oman tarinan. Pidän tätä erinomaisena tapana kehittää pienen ihmisen luovaa mielikuvitusta.
Mediametkaa! tarjoaa paljon muitakin loistavia ideoita ja kokemuksia lasten mediakasvatuksesta. Kirjan vinkkiosio on todella hieno!
Pienten lasten mediakasvatuksessa korostuvat lapsilähtöisyys, kasvatuskumppanuus, hyvinvointi, turvallinen osallisuus, tunne, identiteetti, kriittisyys, toiminnallisuus. (Mediametkaa 22007, 101). Siinäpä tavoitetta kerrakseen.
Tekijänoikeuksista
Helppous; internetistä sovelluksineen on tulossa entistä helppokäyttöisempi (web 2.0). Erilaisten asioiden toteuttaminen, osallistuminen ja yhdessä tekeminen helpottuu. Blogit, wikit, meset ja muut tuottavat erilaista sosiaalisuutta mihin aiempina vuosikymmeninä on totuttu. Maailma on pienentynyt. Juttukumppanisi voi olla ihan mista maailmakolkasta vain -ja ihan minkä ikäinen tahansa.
Kun on kovin helppoa toimia julkisesti, on syytäkin pohtia esimerkiksiä tekijänoikeuksia (luento 4.10.). Entisenä printtimedia-alan ammattilaisena tekijänoikeuskysymykseen törmäsi usein. Olenkin lähettänyt lukuisia laskuja kuvieni väärinkäytöstä painetuissa medioissa -myös sellaisille ihmisille, joiden asia olisi ehdottamasti pitänyt tietää; jotka itsekin toimivat julkisissa ammateissa. Jos he eivät tiedä, kuinka lapset tai nuoret voisivat tietää? Jos printtimediassa käyttää kuvia lupaa kysymättä, eikö sama rike ole vielä monin verroin helpompi tehdä netissä?
Olenkin ehdottomasti samaa mieltä, että tekijänoikeusasioista ei koskaan puhuta ja muistuteta liikaa!!! Tekijänoikeusrikkeestä saa yleensä näpeilleen taloudellisestikin aika rajusti, joten tässä on mielestäni kyseessä asia, jolla ei kannata leikkiä.
Kun on kovin helppoa toimia julkisesti, on syytäkin pohtia esimerkiksiä tekijänoikeuksia (luento 4.10.). Entisenä printtimedia-alan ammattilaisena tekijänoikeuskysymykseen törmäsi usein. Olenkin lähettänyt lukuisia laskuja kuvieni väärinkäytöstä painetuissa medioissa -myös sellaisille ihmisille, joiden asia olisi ehdottamasti pitänyt tietää; jotka itsekin toimivat julkisissa ammateissa. Jos he eivät tiedä, kuinka lapset tai nuoret voisivat tietää? Jos printtimediassa käyttää kuvia lupaa kysymättä, eikö sama rike ole vielä monin verroin helpompi tehdä netissä?
Olenkin ehdottomasti samaa mieltä, että tekijänoikeusasioista ei koskaan puhuta ja muistuteta liikaa!!! Tekijänoikeusrikkeestä saa yleensä näpeilleen taloudellisestikin aika rajusti, joten tässä on mielestäni kyseessä asia, jolla ei kannata leikkiä.
torstai 4. lokakuuta 2007
Opittavaa on
Sosiaalisen median luento (1.10) sai aikaan tunteen siitä, että mediamaailmalla on vielä paljon opetettavaa minulle. Henkilökohtaisia kokemuksia ei löydy Facebookista sen paremmin kuin Podcastistakaan (kirjoitinko sanan edes oikein?). Jaikuista en ollut edes kuullut aiemmin. Ja tämä on vasta ensimmäinen blogini, jonka senkin pontimena ovat opintopisteet...
Tulee mieleen vuosia sitten tekemäni lista pakollisista hankinnoista. Silloin kuvittelin tosissani, että hankinnat tehdään asteittain ja sitten ei tarvitsekaan ostaa enää mitään:) Eihän se niin mene: kun tietokone ohjelmistoineen on saatu iskuun, onkin jo hankittava uusi kone ja uudet ohjelmat. Sama pätee mediatietoon: koko ajan täytyy opetella uutta. Kehityksen vauhti on huikea.
Tulee mieleen vuosia sitten tekemäni lista pakollisista hankinnoista. Silloin kuvittelin tosissani, että hankinnat tehdään asteittain ja sitten ei tarvitsekaan ostaa enää mitään:) Eihän se niin mene: kun tietokone ohjelmistoineen on saatu iskuun, onkin jo hankittava uusi kone ja uudet ohjelmat. Sama pätee mediatietoon: koko ajan täytyy opetella uutta. Kehityksen vauhti on huikea.
Median varhaiskasvatuksesta
Sain käsiini uunituoreen Mediametkaa-kirjan (Kiitos vain!) Itselleni kolahti ensimmäisenä sivun 113 esimerkki alle kolmevuotiaiden mediakasvatuksesta. Kenties aihe maistui ajankohtaiselta juuri siksi, että oma nuorimmaiseni aloitti päivähoidon kaksi viikoa sitten.
En tiedä olenko ollut ajatuksiltani rajoittunut, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että mediakasvatusta voidaan soveltaa myös ihan pienille lapsille. Ajatus siitä, että kyse voi olla esimerkiksi valokuvista (äidin ja isän valokuva hoidossa ja hoidossa otetut kuvat kotona), jostain aivan pienestä ja yksinkertaisesta asiasta, jolla otetaan tuntumaa mediamaailmaan.
Myös Reijo Kupiaisen esimerkki päiväkotimatkoista (s.16) tuntuu kolme- ja puolivuotiaan äidistä hyvin tutulta. Näin meilläkin tehdään: iloitaan "omien kirjainten" löytymisestä kauppojen mainostauluista -tai oikeastaan ihan mistä tahansa teksteistä.
Eli media on levittäytynyt kaikkialle, ja näin ollen passiivista mediakasvatusta (joka luennolla 1.10 mainittiin) tapahtuu kaikkialla ja päivittäin. Aion tutustua Mediametkaa -kirjaan vielä tarkemmin, nimen omaan tästä varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Ehkä opin äitinä jotain uutta:)
En tiedä olenko ollut ajatuksiltani rajoittunut, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että mediakasvatusta voidaan soveltaa myös ihan pienille lapsille. Ajatus siitä, että kyse voi olla esimerkiksi valokuvista (äidin ja isän valokuva hoidossa ja hoidossa otetut kuvat kotona), jostain aivan pienestä ja yksinkertaisesta asiasta, jolla otetaan tuntumaa mediamaailmaan.
Myös Reijo Kupiaisen esimerkki päiväkotimatkoista (s.16) tuntuu kolme- ja puolivuotiaan äidistä hyvin tutulta. Näin meilläkin tehdään: iloitaan "omien kirjainten" löytymisestä kauppojen mainostauluista -tai oikeastaan ihan mistä tahansa teksteistä.
Eli media on levittäytynyt kaikkialle, ja näin ollen passiivista mediakasvatusta (joka luennolla 1.10 mainittiin) tapahtuu kaikkialla ja päivittäin. Aion tutustua Mediametkaa -kirjaan vielä tarkemmin, nimen omaan tästä varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Ehkä opin äitinä jotain uutta:)
maanantai 1. lokakuuta 2007
Mainonnan merkittävä rooli
Jatkumoksi eiliselle JSn-kirjoitukselle sopii hyvin jatkaa pohdintaa mainonnan merkittävästä roolista. Herkman on sanonut osuvasti medialla olevan nykyisin kahdet markkinat: mediatuotteita kaupitellaan yleisölle ja toisaalta yleisöjä myydään mainostajille. (Herkman 2007, 186.)
Hyvän kuvan tästä antaa vertailu siitä, että mainonta- ja markkinointkustannukset voivat jopa olla tuotantokustannuksia suuremmat. (Herkman 2007, 218.) Aika hurjaa!
1980-luvun lopulla toimittajia opetettiin vielä valokuvamaan urheilijaa niin, että vaatteissa olevat mainokset eivät näy. Lisäksi opastettiin, että niitä voisi kuvanvalmistusvaiheessa jopa vähän peitellä... Tänä päivänä ajatus tuntuu hullulta ja mahdottomalta, sillä olemme tottuneet siihen, että mainoksia on kaikkialla.
Mitä tällainen mainonnan korostunut merkitys sitten tarkoittaa käytännössä? Olen samaa mieltä Herkmanin kanssa siitä, että tämä tarjoaa myös mahdollisuuden propagandan levittämiseen ja ideologiseen vaikuttamiseen, ehkä ääritapauksissa jopa suoranaiseen mainipulointiinkin. (Herkman 2007, 186-187.)
Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että samanaikaisesti ihmiset ovat tulleet entistä tiedostavammaksi -siis medialukutaitoisemmiksi! Monet näkevät mainosten läpi ja tunnistavat vaikutusyritykset. Tästä onkin saanut alkunsa niin kutsuttu vastamainos (Herkman 206-208, luennot). Mainos ei saa olla "liian helppo", vaan sen pitää tarjota mahdollisuus pohdiskeluun.
Yleisön tietoisuuteen liittyy myös se, että yleisö voi tulkita sisällöt eri tavoin kuin tuottaja on ne tarkoittanut, eli ns. medioiden väärinkäyttö (Herkman 2007, 191.) Tämä asettaa tietenkin haasteita myös tuotantopäähän. Asioita on osattava miettiä monesta eri näkökulmasta.
Hyvän kuvan tästä antaa vertailu siitä, että mainonta- ja markkinointkustannukset voivat jopa olla tuotantokustannuksia suuremmat. (Herkman 2007, 218.) Aika hurjaa!
1980-luvun lopulla toimittajia opetettiin vielä valokuvamaan urheilijaa niin, että vaatteissa olevat mainokset eivät näy. Lisäksi opastettiin, että niitä voisi kuvanvalmistusvaiheessa jopa vähän peitellä... Tänä päivänä ajatus tuntuu hullulta ja mahdottomalta, sillä olemme tottuneet siihen, että mainoksia on kaikkialla.
Mitä tällainen mainonnan korostunut merkitys sitten tarkoittaa käytännössä? Olen samaa mieltä Herkmanin kanssa siitä, että tämä tarjoaa myös mahdollisuuden propagandan levittämiseen ja ideologiseen vaikuttamiseen, ehkä ääritapauksissa jopa suoranaiseen mainipulointiinkin. (Herkman 2007, 186-187.)
Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että samanaikaisesti ihmiset ovat tulleet entistä tiedostavammaksi -siis medialukutaitoisemmiksi! Monet näkevät mainosten läpi ja tunnistavat vaikutusyritykset. Tästä onkin saanut alkunsa niin kutsuttu vastamainos (Herkman 206-208, luennot). Mainos ei saa olla "liian helppo", vaan sen pitää tarjota mahdollisuus pohdiskeluun.
Yleisön tietoisuuteen liittyy myös se, että yleisö voi tulkita sisällöt eri tavoin kuin tuottaja on ne tarkoittanut, eli ns. medioiden väärinkäyttö (Herkman 2007, 191.) Tämä asettaa tietenkin haasteita myös tuotantopäähän. Asioita on osattava miettiä monesta eri näkökulmasta.
Koulutetun väestön riippuvuus mediasta
Mielenkiintoinen yksityiskohta tämä ajatus koulutetun väestön riippuvuudesta mediaan. (luento 27.9.) Tämä asia on mielestäni hyvä esimerkki digikuilusta. Riippuvuus voidaan näkemykseni mukaan ainakin osittain nähdä medioiden hyötykäyttönä. Silloin kun tällainen positiivinen hyötykäyttö puuttuu, ei ole riippuvuuttakaan, media ei vaikuta ja saatetaan olla mediaosaamattomuuden kuilussa.
Mutta rajansa se on riippuvuudellakin. Kysymyksen voisi asettaa myös toisin päin: onko vaarana se, että koulutettu väestö tulee kenties LIIAN riippuvaiseksi medioista? Entäs jos tulee sähkökatko? Tänä aamunakin ukkosti:)
Mutta rajansa se on riippuvuudellakin. Kysymyksen voisi asettaa myös toisin päin: onko vaarana se, että koulutettu väestö tulee kenties LIIAN riippuvaiseksi medioista? Entäs jos tulee sähkökatko? Tänä aamunakin ukkosti:)
JSN:n rooli
Nyt hyppään sitten sivuraiteille oikein kunnolla, sillä käsittelemäni aihealue sivuaa mediakasvatuksen peruskurssia vain etäisesti: Aamulehti uutisoi 30.9.2007 "JSN:n puheenjohtajalle halutaan nykyistä enemmän valtaa".
Kyseinen uutinen taustoineen herätti minut pohtimaan kahtakin eri teemaa: mikä on tai tulisi olla Julkisen sanan neuvoston rooli nykyisin, sillä artikkelin loppuun tiivistetty määritelmä "tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta" kalskahtaa mielestäni jo hieman vanhentuneelta. Tällä en tarkoita suinkaan sitä, ettenkö kannattaisi hyvän journalistisen tavan noudattamista ja sananvapautta. Tientekin kannatan, molempia ja kovasti!
Hyvää journalistista tapaa ja journalistin seinätaulun ohjeita rikotaan kuitenkin päivittäin monin tavoin. Tekstimainonnasta on tullut lähes arkipäivää ja usein näyttäviin otsikoihin vedetään asia, josta uutista ja mielenkiintoa löytyy vain nimeksi. On mielestäni aika kornia puolustaa jotain sellaista, jota kuitenkin rikotaan jatkuvasti...
Esimerkiksi tekstimainonnan suhteen ei tulisi keskittyä medioiden opastamiseen, vaan mediayleisön opastamiseen: "Tiesitkö, että katsomassasi ohjelmassa tai lukemassasi tekstissä voi olla piilomainontaa. Ole tarkkana sisällön suhteen!" Mistäs tässä on muusta kyse kuin medialukutaidosta:)
Entä mitkä ovat nykyiset keinot puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta, kun kuka tahansa voi periaatteessa tehdä vaikkapa blogia? Sana on vapaa eikä tekniikkaakaan voi pitää kovin monimutkaisena.
Itse puhuisinkin sananvapautta enemmän "sananoikeudesta", siis mahdollisuudesta ilmaista oma mielipiteensä. Uskon nimittäin, että kaikki eivät tule edes ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
Hieman yllättynyt olen muuten siitä, että JSN:n puheenjohtaja erosi häntä käsitelleen televisiouutisen seurauksena. Ei media mielestäni kosta, ehkä joissain tilanteissa painostaa, mutta tämän esimerkin asioilla (langettava päätös ja puheenjohtajasta tehty juttu) tuskin oli yhteyttä lainkaan. Ei se JSN:n langettava päätös sentään NIIN vakava asia ole.
Kyseinen uutinen taustoineen herätti minut pohtimaan kahtakin eri teemaa: mikä on tai tulisi olla Julkisen sanan neuvoston rooli nykyisin, sillä artikkelin loppuun tiivistetty määritelmä "tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta" kalskahtaa mielestäni jo hieman vanhentuneelta. Tällä en tarkoita suinkaan sitä, ettenkö kannattaisi hyvän journalistisen tavan noudattamista ja sananvapautta. Tientekin kannatan, molempia ja kovasti!
Hyvää journalistista tapaa ja journalistin seinätaulun ohjeita rikotaan kuitenkin päivittäin monin tavoin. Tekstimainonnasta on tullut lähes arkipäivää ja usein näyttäviin otsikoihin vedetään asia, josta uutista ja mielenkiintoa löytyy vain nimeksi. On mielestäni aika kornia puolustaa jotain sellaista, jota kuitenkin rikotaan jatkuvasti...
Esimerkiksi tekstimainonnan suhteen ei tulisi keskittyä medioiden opastamiseen, vaan mediayleisön opastamiseen: "Tiesitkö, että katsomassasi ohjelmassa tai lukemassasi tekstissä voi olla piilomainontaa. Ole tarkkana sisällön suhteen!" Mistäs tässä on muusta kyse kuin medialukutaidosta:)
Entä mitkä ovat nykyiset keinot puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta, kun kuka tahansa voi periaatteessa tehdä vaikkapa blogia? Sana on vapaa eikä tekniikkaakaan voi pitää kovin monimutkaisena.
Itse puhuisinkin sananvapautta enemmän "sananoikeudesta", siis mahdollisuudesta ilmaista oma mielipiteensä. Uskon nimittäin, että kaikki eivät tule edes ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
Hieman yllättynyt olen muuten siitä, että JSN:n puheenjohtaja erosi häntä käsitelleen televisiouutisen seurauksena. Ei media mielestäni kosta, ehkä joissain tilanteissa painostaa, mutta tämän esimerkin asioilla (langettava päätös ja puheenjohtajasta tehty juttu) tuskin oli yhteyttä lainkaan. Ei se JSN:n langettava päätös sentään NIIN vakava asia ole.
Tunteiden turtumisesta
Luennolla 27.9. tuli esille aina silloin tällöin julkisuudessakin välähtävä ajatus elokuvien käyttäytymismallien kopioinnista. Ajatus tuntuu ensi alkuun järjettömältä: ei kai kukaan järkevä ihminen kopioisi mitään elokuvista???!!
Asiaa enemmän pohdittuani liitän tähän kuitenkin samaisella luennollakin mainitun kysymyksen tunteiden turtumisesta. Se vaikuttaa mielestäni pelottavalta ja heijastuu monilla muillakin tavoin kuin vain elokuvallisten tapahtumien kopiointina.
Ymmärrän termin siten, että tietty ihminen haluaa kokea tosielämässä yhä voimakkaampia tunteita (iloa, surua, pelkoa, kauhua...) Kun tietty raja on saavutettu, on etsittävä yhä suurempia elämyksiä tai tunnekokemuksia. Voin vain kuvitella millaista on voimakkaimmilleen viety tosielämän kauhukokemus. Pahimmillaan se saattaa edellyttää äärimmäisiä tekoja, kaikkien lakien ja sopivaisuussääntöjen rikkomista. Kokemus voi jäädä myös päälle, mikäli kyseessä on kokijan itsensä suorittama teko, jonka vastuu jää painamaan mieltä kenties loppuelämäksi.
Mielestäni tunteiden turtumista ei voida silti nähdä ainoastaan medioiden syynä. Ehkä kyseessä on nopeatempoiseen elämänmenoon kytkeytyvä ilmiö: kokemuksia on tarjolla niin kovin paljon.
Asiaa enemmän pohdittuani liitän tähän kuitenkin samaisella luennollakin mainitun kysymyksen tunteiden turtumisesta. Se vaikuttaa mielestäni pelottavalta ja heijastuu monilla muillakin tavoin kuin vain elokuvallisten tapahtumien kopiointina.
Ymmärrän termin siten, että tietty ihminen haluaa kokea tosielämässä yhä voimakkaampia tunteita (iloa, surua, pelkoa, kauhua...) Kun tietty raja on saavutettu, on etsittävä yhä suurempia elämyksiä tai tunnekokemuksia. Voin vain kuvitella millaista on voimakkaimmilleen viety tosielämän kauhukokemus. Pahimmillaan se saattaa edellyttää äärimmäisiä tekoja, kaikkien lakien ja sopivaisuussääntöjen rikkomista. Kokemus voi jäädä myös päälle, mikäli kyseessä on kokijan itsensä suorittama teko, jonka vastuu jää painamaan mieltä kenties loppuelämäksi.
Mielestäni tunteiden turtumista ei voida silti nähdä ainoastaan medioiden syynä. Ehkä kyseessä on nopeatempoiseen elämänmenoon kytkeytyvä ilmiö: kokemuksia on tarjolla niin kovin paljon.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Itse tekemällä oppii
Liputan vahvasti toiminnallisen mediakasvatuksen puolesta. Median teknisen käytön oppiminen vaatii kokeilemista ja tekemistä. Uskon, että itse tekemällä myös mediasisällöt avautuvat eri tavalla: tapahtuu sekä sisällöllistä oppimista, että mediatuotannon ymmärtämistä.
Ja mikä parasta, erilaiset mediaprojektit tuovat väriä koulun arkeen. Uskonkin useimpien oppilaiden pitävän niitä mukavina työskentelytapoina. Ryhmässä toimiessa luokkakavereita oppii tuntemaan eri tavalla ja ryhmäytymisen myötä myös luokan ilmapiirikin saattaa parantua.
Mutta mielestäni pelkkä projekti ei yksin riitä koulun mediakasvatukseksi. Taustoitukseksi oppilaat tarvitsevat ainakin ylemmillä luokka-asteilla hieman tietoa Suomen mediakentästä ja
-toimijoista. Myös esimerkiksi toimittajan ja maallikon välinen ero mediasisältöjen tuottajana tuli tuoda esilel lähinnä puolueeton/ puolueellinen -näkökulmasta. Viihteen ja uutisten erosta voisi muistuttaa, sillä viihde tarjoaa mahdollisuuden irtautua arjesta (Herkman 2007, 138), kun uutismaailma heijastaa näkymiä reaalitodellisuudesta.
Myös markkinoinnin ja kuluttamisen näkökulma on syytä tuoda esille. Useilla mediatuotteillahan on selkeästi kaupallinen tarkoitusperä. Esimerkiksi populaarimusiikin voidaan sanoa tuotteistuneen eli ihminen on tavallaan kauppatavaraa. (Herkman 2007, 141-146.) Tänä päivänä tähtiä tehdään ihan tietoisesti, ei siinä aina pelkästä musiikin ilosta ole kyse.
Eli pistän tähän loppuun Herkmanin jaottelun tarkastelunäkökulmista: tuotanto, markkinointi, tuotteet, kulutus, itse tekeminen. (Herkman 2007, 138.) Kun koulun mediakasvatuksessa on mukana edes hitunen näistä kaikista, ollaan varmasti oikeilla jäljillä.
Ja mikä parasta, erilaiset mediaprojektit tuovat väriä koulun arkeen. Uskonkin useimpien oppilaiden pitävän niitä mukavina työskentelytapoina. Ryhmässä toimiessa luokkakavereita oppii tuntemaan eri tavalla ja ryhmäytymisen myötä myös luokan ilmapiirikin saattaa parantua.
Mutta mielestäni pelkkä projekti ei yksin riitä koulun mediakasvatukseksi. Taustoitukseksi oppilaat tarvitsevat ainakin ylemmillä luokka-asteilla hieman tietoa Suomen mediakentästä ja
-toimijoista. Myös esimerkiksi toimittajan ja maallikon välinen ero mediasisältöjen tuottajana tuli tuoda esilel lähinnä puolueeton/ puolueellinen -näkökulmasta. Viihteen ja uutisten erosta voisi muistuttaa, sillä viihde tarjoaa mahdollisuuden irtautua arjesta (Herkman 2007, 138), kun uutismaailma heijastaa näkymiä reaalitodellisuudesta.
Myös markkinoinnin ja kuluttamisen näkökulma on syytä tuoda esille. Useilla mediatuotteillahan on selkeästi kaupallinen tarkoitusperä. Esimerkiksi populaarimusiikin voidaan sanoa tuotteistuneen eli ihminen on tavallaan kauppatavaraa. (Herkman 2007, 141-146.) Tänä päivänä tähtiä tehdään ihan tietoisesti, ei siinä aina pelkästä musiikin ilosta ole kyse.
Eli pistän tähän loppuun Herkmanin jaottelun tarkastelunäkökulmista: tuotanto, markkinointi, tuotteet, kulutus, itse tekeminen. (Herkman 2007, 138.) Kun koulun mediakasvatuksessa on mukana edes hitunen näistä kaikista, ollaan varmasti oikeilla jäljillä.
Kokemuksiani sanomalehtiviikoista
Mediakasvatus on varmasti perinteisesti liitetty Sanomalehtien Liittoon, sillä vuotuinen sanomalehtiviikko on jo pitkä perinne. Uskaltaisin väittää (asiaa sen paremmin tuntematta), että edelleen on kouluja, joissa sanomalehtiviikko toimii pääasiallisena mediakasvatuksena.
Olen ollut joskus sanomalehtiviikon vieraana eri ala-asteilla kertomassa toimittajan työstä ja lehdistöstä. Olen aina pyytänyt etukäteen luokkia suunnittelemaan itse kysymyksiä. Mielenkiintoinen huomio on se, että kovin usein ensimmäinen kysymys kuuluu: "Oletko haastatellut sitä ja sitä?"
Mielestäni tämä kysymys tuo hyvin esiin sen julkkiskiinnostuksen ja toisaalta mystiikan, joka toimittajan työhön liitetään. Monilla lapsilla on se mielikuva, että maaseututoimittajakin pyörii alvariinsa julkkisporukoissa. Totta kai sitäkin tapahtuu paljon, mutta työn arkinen puoli unohtuu. Valtuustojen ja hallitusten asialistojen kahlaaminen tai iltamyöhällä soitettujen poliisikierrosten tekeminen on usein kovin tylsää.
Mistä tämä työhön liittyvä mystikka sitten johtuu? En osaa vastata kysymykseen. Median levittäydyttyä kaikkialle, voisi kuvitella että ala koettaisiin jo arkisemmin, etenkin printtimedian puolella. Jostain syystä media kuitenkin tuntuu kiehtovan paljon ihmisiä. Joskus tuntuu, että rivitoimittajaakin ajatellaan jossain mielessä pikkujulkkiksena - mikä tuntuu aika hassulta ajatukselta.
Olen ollut joskus sanomalehtiviikon vieraana eri ala-asteilla kertomassa toimittajan työstä ja lehdistöstä. Olen aina pyytänyt etukäteen luokkia suunnittelemaan itse kysymyksiä. Mielenkiintoinen huomio on se, että kovin usein ensimmäinen kysymys kuuluu: "Oletko haastatellut sitä ja sitä?"
Mielestäni tämä kysymys tuo hyvin esiin sen julkkiskiinnostuksen ja toisaalta mystiikan, joka toimittajan työhön liitetään. Monilla lapsilla on se mielikuva, että maaseututoimittajakin pyörii alvariinsa julkkisporukoissa. Totta kai sitäkin tapahtuu paljon, mutta työn arkinen puoli unohtuu. Valtuustojen ja hallitusten asialistojen kahlaaminen tai iltamyöhällä soitettujen poliisikierrosten tekeminen on usein kovin tylsää.
Mistä tämä työhön liittyvä mystikka sitten johtuu? En osaa vastata kysymykseen. Median levittäydyttyä kaikkialle, voisi kuvitella että ala koettaisiin jo arkisemmin, etenkin printtimedian puolella. Jostain syystä media kuitenkin tuntuu kiehtovan paljon ihmisiä. Joskus tuntuu, että rivitoimittajaakin ajatellaan jossain mielessä pikkujulkkiksena - mikä tuntuu aika hassulta ajatukselta.
Pohdintaa julkisesta ja yksityisestä
Herkman tuo teoksessaan esille sen, että erityisesti monet nuoret suorastaan ihailevat julkkiskulttuuria. Esimerkkinä tästä ovat erilaiset suositut tositeeveesarjat ja Idols-kilpailut yms. (Herkman 2007, 116.)
Julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt mediassa. Nykysin näemme yhä useammin erilaisten ns. tavisten esiintyvän julkisuudessa. Minun käy aina jotenkin sääliksi julkisuustyrkkyjä, sillä olen aivan vakuuttunut, ettei monikaan heistä tiedä tai tule ajatelleeksi julkisuuden haittapuolia.
Kuvittelemme voivamme hallita julkisuutta, mutta yleensä jossain vaiheessa käy aina väistämättä niin, että julkisuus alkaakin hallita julkkiksia. Heidän koko elämänsä siirtyy suurennuslasin alle ja miltei olemattomista munauksista revitellään erityisesti keltaisen lehdistön puolella suurilla otsikoilla. Ennen pitkää yksityisyys katoaa. Mikään ei enää pysy salassa ja julkkis on jatkuvan tarkkailun alaisena vaikkapa vain ruokakaupassa poiketessaan.
Muistaakseni Seitsemän Päivää vieläpä maksaa tavallisille kansalaisille julkkisilmiannoista. Muistelen joskus kyseistä palstaa silmäillessäni lukeneeni miten joku on ostanut juustoa, käynyt vessassa tai pelannut hedelmäpeliä jossain tietyssä paikassa. Ketä kiinnostaa?
Julkisuuden ja yksityisyyden raja on hämärtynyt mediassa. Nykysin näemme yhä useammin erilaisten ns. tavisten esiintyvän julkisuudessa. Minun käy aina jotenkin sääliksi julkisuustyrkkyjä, sillä olen aivan vakuuttunut, ettei monikaan heistä tiedä tai tule ajatelleeksi julkisuuden haittapuolia.
Kuvittelemme voivamme hallita julkisuutta, mutta yleensä jossain vaiheessa käy aina väistämättä niin, että julkisuus alkaakin hallita julkkiksia. Heidän koko elämänsä siirtyy suurennuslasin alle ja miltei olemattomista munauksista revitellään erityisesti keltaisen lehdistön puolella suurilla otsikoilla. Ennen pitkää yksityisyys katoaa. Mikään ei enää pysy salassa ja julkkis on jatkuvan tarkkailun alaisena vaikkapa vain ruokakaupassa poiketessaan.
Muistaakseni Seitsemän Päivää vieläpä maksaa tavallisille kansalaisille julkkisilmiannoista. Muistelen joskus kyseistä palstaa silmäillessäni lukeneeni miten joku on ostanut juustoa, käynyt vessassa tai pelannut hedelmäpeliä jossain tietyssä paikassa. Ketä kiinnostaa?
maanantai 24. syyskuuta 2007
Median ja todellisuuden suhde
Median ja todellisuuden suhteesta on esitetty kaksi näkökulmaa:
1. median edustajien mielestä media kuvaa tai heijastaa todellisuutta
2. kriittisten tutkijoiden ja liiketoiminnan näkökulmasta media muokkaa ja tuottaa todellisuutta
(Herkman 2007, 86.)
Miten median ja todellisuuden suhde sitten muodostuu? Jos lähden analysoimaan ensimmäistä näkökulmaa, uskon kyllä siihen, että esimerkiksi uutistoimittajan lehtiartikkelit ovat pääsääntöisesti puolueettomia ja useimmat toimittajat yritävät rehellisesti kertoa miten asia on.
MUTTA: asiaan vaikuttaa sekin, mitä aiheita tuodaan esille ja missä muodossa.
Itseäni on suunnattomasti ärsyttänyt se, että kun esimerkiksi koulut ovat keväällä loppumassa, tehdään jo ennakkoon juttuja siitä miten nuoret kokoontuvat juhlimaan ja poliisi lisää vartiointia tietyllä alueella jne. jne. Eikö media tällaisella ennakkojutulla tavallaan luo kuvan normitodellisuudesta: "nuoret hei, teidän pitäis nyt mennä juhlimaan sinne ja sinne..." En ole itse koskaan ymmärtänyt tällaisen etukäteisjutun informatiivisuutta? Mikäli kyse on vanhempien varoittelusta, aika kömpelöt ovat keinot...
Media voi muokata ja tuottaa todellisuutta myös tekemällä jostain aiheesta tarkoitushakuisesti paljon juttuja. Muistan menneiltä vuosilta erään tapauksen, jossa toimittaja kirjoitti maakuntalehteen kolumnissaan, että erään nimeltä mainitun kirjaston varastosta lainatut kirjat haisevat homeelle. Tästä kolumnista lähti liikkeelle keskustelu kyseisen kirjaston tiloista, jotka todettiin huonoiksi. Alkoi kansalaiskeskustelu. Muutaman vuoden päästä kyseinen kunta saikin uuden pääkirjaston. Kunnallispoliitikot huomasivat kyseisen epäkohdan vasta toimittajan kynän kautta.
1. median edustajien mielestä media kuvaa tai heijastaa todellisuutta
2. kriittisten tutkijoiden ja liiketoiminnan näkökulmasta media muokkaa ja tuottaa todellisuutta
(Herkman 2007, 86.)
Miten median ja todellisuuden suhde sitten muodostuu? Jos lähden analysoimaan ensimmäistä näkökulmaa, uskon kyllä siihen, että esimerkiksi uutistoimittajan lehtiartikkelit ovat pääsääntöisesti puolueettomia ja useimmat toimittajat yritävät rehellisesti kertoa miten asia on.
MUTTA: asiaan vaikuttaa sekin, mitä aiheita tuodaan esille ja missä muodossa.
Itseäni on suunnattomasti ärsyttänyt se, että kun esimerkiksi koulut ovat keväällä loppumassa, tehdään jo ennakkoon juttuja siitä miten nuoret kokoontuvat juhlimaan ja poliisi lisää vartiointia tietyllä alueella jne. jne. Eikö media tällaisella ennakkojutulla tavallaan luo kuvan normitodellisuudesta: "nuoret hei, teidän pitäis nyt mennä juhlimaan sinne ja sinne..." En ole itse koskaan ymmärtänyt tällaisen etukäteisjutun informatiivisuutta? Mikäli kyse on vanhempien varoittelusta, aika kömpelöt ovat keinot...
Media voi muokata ja tuottaa todellisuutta myös tekemällä jostain aiheesta tarkoitushakuisesti paljon juttuja. Muistan menneiltä vuosilta erään tapauksen, jossa toimittaja kirjoitti maakuntalehteen kolumnissaan, että erään nimeltä mainitun kirjaston varastosta lainatut kirjat haisevat homeelle. Tästä kolumnista lähti liikkeelle keskustelu kyseisen kirjaston tiloista, jotka todettiin huonoiksi. Alkoi kansalaiskeskustelu. Muutaman vuoden päästä kyseinen kunta saikin uuden pääkirjaston. Kunnallispoliitikot huomasivat kyseisen epäkohdan vasta toimittajan kynän kautta.
Wikipedia -luotettava vai ei?
Wikipedian luotettavuudesta on esitetty monenlaisia mielipiteitä. Uskon tai ainakin haluan uskoa siihen sosiaaliseen kontrolliin, että virheelliset tiedot oikaistaan muiden toimesta.
Tunnustan, että olen tenttiin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessani suomentanut käsitteitä itselleni Wikipedian avulla. Helpottaa muuten lukemista tuntuvasti, kun kokee ymmärtävänsä suomeksi asian mistä puhutaan:)
Tunnustan, että olen tenttiin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessani suomentanut käsitteitä itselleni Wikipedian avulla. Helpottaa muuten lukemista tuntuvasti, kun kokee ymmärtävänsä suomeksi asian mistä puhutaan:)
Kansalaistaitoa vai mediataitoa
Mielenkiintoinen tämä Timo Portimojärven 20.9. luennolla tuoma ajatus oppiaineesta, joka kokoaisi alleen koko mediakasvatuksen kirjon teknologiasta, itseilmaisusta, kritiikkiin ja vastuuseen.
Olen asiasta täysin samaa mieltä. Mielestäni kyseessä on niin tärkeä asia, että sen esittäminen yhtenä kokonaisuutena olisi perustelua. Uskon myös, että kun kaikki osa-alueet esitettäisin saman oppiaineen alla, myös kokonaisuuden hahmottaminen olisi helpompaa ja oppiminen näin ollen tehokkaampaa.
Mikäli oppiaine olisi kansalaistaito, silloin kyseisen oppiaineen tunnilla puhuttaisiin tietenkin paljon muutakin. Miten olisi "mediataito"? Mielestäni se olisi mediakasvatusta osuvampi nimi tälle kokonaispaketille.
Mutta kuten Portimojärvikin mainitsi: koulun tavat ja käytännöt muuttuvat hitaasti. Kuka ottaisi valinnaisena kokeiltavaksi "mediataidon" lyhytkurssin?
Olen asiasta täysin samaa mieltä. Mielestäni kyseessä on niin tärkeä asia, että sen esittäminen yhtenä kokonaisuutena olisi perustelua. Uskon myös, että kun kaikki osa-alueet esitettäisin saman oppiaineen alla, myös kokonaisuuden hahmottaminen olisi helpompaa ja oppiminen näin ollen tehokkaampaa.
Mikäli oppiaine olisi kansalaistaito, silloin kyseisen oppiaineen tunnilla puhuttaisiin tietenkin paljon muutakin. Miten olisi "mediataito"? Mielestäni se olisi mediakasvatusta osuvampi nimi tälle kokonaispaketille.
Mutta kuten Portimojärvikin mainitsi: koulun tavat ja käytännöt muuttuvat hitaasti. Kuka ottaisi valinnaisena kokeiltavaksi "mediataidon" lyhytkurssin?
Stereotypioista
Stuart Hallin kolme tapaa vastustaa stereotypioita, on ajatuksena mielenkiintoinen.
1. päinvastainen esitystapa
2. myönteisiä kuvastoja kielteisten rinnalle
3. murtamista: merkitysten ja sisältöjen muutos esim. huumorin avulla
(Herkman 2007, 85.)
Kuten Herkmankin totesi, tukeutuu myös stereotyypin nurinkääntö stereotyyppiin. Jäin miettimään voiko ihminen ylipäätään olla vapaa stereotypioista? Ei tietenkään, aiemmista kokemuksista tulee väistämättä mielikuvia, joita hyödyntää seuraavalla kerralla samantyyppisessä tilanteessa. Huonoista kokemuksista syntyy helposti yleistyksiä ja negatiivisia stereotypioita.
Näkisinkin asian niin, että omat mielikuvansa pitäisi hyväksyä ja ymmärtämällä mahdolliset negatiiviset ennakko-oletukset, voi ainakin yrittää suhtautua uusiin eteen tuleviin asioihin ennakkoluulottomasti.
1. päinvastainen esitystapa
2. myönteisiä kuvastoja kielteisten rinnalle
3. murtamista: merkitysten ja sisältöjen muutos esim. huumorin avulla
(Herkman 2007, 85.)
Kuten Herkmankin totesi, tukeutuu myös stereotyypin nurinkääntö stereotyyppiin. Jäin miettimään voiko ihminen ylipäätään olla vapaa stereotypioista? Ei tietenkään, aiemmista kokemuksista tulee väistämättä mielikuvia, joita hyödyntää seuraavalla kerralla samantyyppisessä tilanteessa. Huonoista kokemuksista syntyy helposti yleistyksiä ja negatiivisia stereotypioita.
Näkisinkin asian niin, että omat mielikuvansa pitäisi hyväksyä ja ymmärtämällä mahdolliset negatiiviset ennakko-oletukset, voi ainakin yrittää suhtautua uusiin eteen tuleviin asioihin ennakkoluulottomasti.
torstai 20. syyskuuta 2007
Onlinea lasten kanssa
"Äiti, mikä toi ääni oli?"
"Hei äiti mitä toi setä oikein puhuu?"
muun muassa tällaisia kysymyksiä esitti perheemme esikoinen (3,5 v) seuratessaan mediakasvatuksen online -luentoa äidin ja pikkuveljen kanssa. Hei: meitähän oli samalla koneella kolme käyttäjää:)
Olen aiemmin seurannut luennot nauhoituksena ollessani yksin kotona, mutta halusin kokeilla myös suoraa lähetystä häiriöidenkin uhalla. Kokemuksistani täytyy lyhykäisesti mainita, että taidan katsoa luennot vielä uudestaan nauhalta... ja että onneksi ääniyhteys oli vain toispuoleinen, sillä meidän oppimisympäristössämme oli välillä sellainen metakka, että luennoitsijan ääni hävisi kuulumattomiin.
"Hei äiti mitä toi setä oikein puhuu?"
muun muassa tällaisia kysymyksiä esitti perheemme esikoinen (3,5 v) seuratessaan mediakasvatuksen online -luentoa äidin ja pikkuveljen kanssa. Hei: meitähän oli samalla koneella kolme käyttäjää:)
Olen aiemmin seurannut luennot nauhoituksena ollessani yksin kotona, mutta halusin kokeilla myös suoraa lähetystä häiriöidenkin uhalla. Kokemuksistani täytyy lyhykäisesti mainita, että taidan katsoa luennot vielä uudestaan nauhalta... ja että onneksi ääniyhteys oli vain toispuoleinen, sillä meidän oppimisympäristössämme oli välillä sellainen metakka, että luennoitsijan ääni hävisi kuulumattomiin.
Median moninaisuudesta
Yksi mediakentän mielenkiintoisimmista piirteistä on median moninaisuus. Tällä tarkoitan sitä, että mediaa on vaikea jäsennellä kirjoitettuun, visuaaliseen, sähköiseen jne. Kun kaikki voivat olla vähän sitä sun tätä. Printtimedia näkyy myös nettilehtinä, televisiokanavilla on omat nettisivunsa ja niiden ohjemista keskustellaan myös paperilehdissä. Pidän tämäntyyppistä sulautumista tärkeänä, sillä se mahdollistaa mielestäni myös vanhojen medioiden säilymisen. Hienoimpienkaan visuaalisten, reaaliaikaisten ja liikkuvien kuvien rinnalla myös tekstin merkitys säilyy.
Ajatellaan nyt vaikka tätä Helin mediakasvatus-blogiakin. Sivulla voisi olla jos jonkinnäköistä kuvaa, käppyrää, väriä yms. ja mitä siellä sitten on: toistaiseksi vain pelkkää tekstiä:) Mutta tämä tylsä tekstipitoinen blogi allekirjoittaa sen, minkä Herkmankin mainitsee: tekstillä ON tärkeä merkitys myös internetissä!!!! (Herkman 2007, 63).
Toisaalta uusien medioiden tulo asettaa haasteita erityisesti printtimedialle. Paineita asettaa esimerkiksi pyrkimys kuvien autenttisuuteen (Herkman 2007, 65), joka on tuonut kamerakännykkäkuvat lehtiin. Reaalisaikaisuus edellyttää jo omaa verkkolehteä. Mutta moni makoilee edelleen mieluummin sohvalla paperisen lehden kuin läppärin kanssa.
Erityisesti internetin myötä on levinnyt media-aktivismi. Kuka vain voi tehdä omia mediasisältöjä ja leikkiä näin olevansa toimittaja. Tähän sisältyy riskejä esimerkiksi julkaisuoikeuksista yms., joita maallikko ei välttämättä tiedä.
Mielenkiintoinen oli myös luennon 13.9. väite siitä, että internet johtaa myös poliittisen toiminnan uudistumiseen. Nettiaktivismi voi olla myös politikointia ja tätä kautta paine asioiden julkiseen käsittelyyn kasvaa. Tämä voi näkyä globaalisti, valtakunnallisesti tai alueellisesti. Esimerkiksi kiivaista kuntaliitosasioista on keskustelupalstoilla käytykin paikallista debattia, jossa on suorastaan vaadittu päitä vadille. Jyrkimmät kommentit ovat karua luettavaa, mutta kansalaiskeskustelun herättämisen näen aina hyvänä asiana. Avoin keskustelu tuo esiin myös useita erilaisia näkökulmia ja auttaa kenties ymmärtämään eriäviä mielipiteitä paremmin.
Ajatellaan nyt vaikka tätä Helin mediakasvatus-blogiakin. Sivulla voisi olla jos jonkinnäköistä kuvaa, käppyrää, väriä yms. ja mitä siellä sitten on: toistaiseksi vain pelkkää tekstiä:) Mutta tämä tylsä tekstipitoinen blogi allekirjoittaa sen, minkä Herkmankin mainitsee: tekstillä ON tärkeä merkitys myös internetissä!!!! (Herkman 2007, 63).
Toisaalta uusien medioiden tulo asettaa haasteita erityisesti printtimedialle. Paineita asettaa esimerkiksi pyrkimys kuvien autenttisuuteen (Herkman 2007, 65), joka on tuonut kamerakännykkäkuvat lehtiin. Reaalisaikaisuus edellyttää jo omaa verkkolehteä. Mutta moni makoilee edelleen mieluummin sohvalla paperisen lehden kuin läppärin kanssa.
Erityisesti internetin myötä on levinnyt media-aktivismi. Kuka vain voi tehdä omia mediasisältöjä ja leikkiä näin olevansa toimittaja. Tähän sisältyy riskejä esimerkiksi julkaisuoikeuksista yms., joita maallikko ei välttämättä tiedä.
Mielenkiintoinen oli myös luennon 13.9. väite siitä, että internet johtaa myös poliittisen toiminnan uudistumiseen. Nettiaktivismi voi olla myös politikointia ja tätä kautta paine asioiden julkiseen käsittelyyn kasvaa. Tämä voi näkyä globaalisti, valtakunnallisesti tai alueellisesti. Esimerkiksi kiivaista kuntaliitosasioista on keskustelupalstoilla käytykin paikallista debattia, jossa on suorastaan vaadittu päitä vadille. Jyrkimmät kommentit ovat karua luettavaa, mutta kansalaiskeskustelun herättämisen näen aina hyvänä asiana. Avoin keskustelu tuo esiin myös useita erilaisia näkökulmia ja auttaa kenties ymmärtämään eriäviä mielipiteitä paremmin.
Identiteetistä ja merkityksistä
Media voi nykyisin jopa oman identiteettikäsityksen rakentajan (Herkman 2007, 39). Aika tylyä, mutta niin ymmärrettävää. Tietyt stereotypiat toistuvat mediassa ja aiheeseen perehtymätön lapsi tai nuori voi omaksua ne ainoina totuuksina. Tätä kautta saattaa rakentua myös oma elämäntapa.
Merkityksellistäminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se minkä toinen todellakin imee täytenä totuutena, voi toiselle olla symboliikkaa tai ei välttämättä edes mielenkiintoa herättävää. Omat kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä noteerataan, mitä pidetään tärkeänä ja mistä sitten lopulta muodostetaan merkityksiä.
Merkityksellistäminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se minkä toinen todellakin imee täytenä totuutena, voi toiselle olla symboliikkaa tai ei välttämättä edes mielenkiintoa herättävää. Omat kokemuksemme vaikuttavat siihen, mitä noteerataan, mitä pidetään tärkeänä ja mistä sitten lopulta muodostetaan merkityksiä.
Lapsi median keskellä
Lapsuus lyhenee ja välillä tuntuu etteivät kaikki kasva aikuiseksikaan koskaan. Näinhän se menee. Postmanin huoli lpasuuden lyhenemisestä on siis aiheellinen. Äitinä olen valmis allekirjoittamaan sen, että ei lapsen pitäisi nähdä aikuisten maailmaan liian varhain -ei edes television tai intenetin kautta.
Mutta kun malleja otetaan kuitenkin mediasta. Eivätkä ne kaikki mallit ole kuitenkaan haitallisia. Mutta mielenkiintoinen tuo 13.9. luennollakin esille noussut ajatus kasvatusvastuusta. Kuka sitä kantaa? Kasvottomalle medialle on vaikea vierittää vastuuta ja kyllä mielestäni kuitenkin vanhempien pitäisi kantaa vastuu -myös lapsensa mediankäytöstä. Tehtävä ei ole tietenkään helppo, sillä kuten luennollakin mainittiin, on verkkosukupolvi jo medioiden käytössä edellä vanhempiaan. Vaikea on kieltää sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassakaan:(
Tähän liittyy myös luennolla 17.9. esitetty kysymys siitä, yhdistääkö media enää perhettä? Jossain mielessä yhdistää, sillä ainakin itse opin tukun lastenohjemien nimiä omien lasten myötä. Mutta pelkään pahoin, että kyseisten ohjelmien seuranta kyllä vähenee koko ajan. Onko sitä kymmenen vuoden päästä enää lainkaan?! Jotain perheen mediatottumuksista kertoo sekin, että lapset kehittävät muovisesta työkalupakista kannettavan tietokoneen ja leikkikännykkään sanottu "haloo!" lukeutuu helposti 20 ensimmäisen sanan joukkoon...
Entä sitten koulussa? Itseäni sytytti Herkmanin maininta opetussuunnitelman määritelmästä: "Tietoyhteiskunnan aktiivisten kansalaisten kouluttaminen" (Kriittinen mediakasvatus, sivu 31). Tämä voisi olla mielestäni tämän päivän opettajan vastuu mediakasvatuksessa: vastuu siitä, että opiskelijat hallitsevat mediat ja niiden hyötykäytön niin, ettei kukaan heistä putoaisi osaamattomuuden takia digitaaliseen kuiluun. Opettajan asenne ei saa olla saarnaava: sittenhän opiskelijat vasta eksyvätkin ei-toivotuille sivuille.
Eli kriittinen kasvatus pitää sisällään lasten ja nuorten omien tietojen, taitojen ja valmiuksien arviointia ja innostamista vuorovaikutukseen Koulun mediakasvatuksesta syntyy siis lapsi, joka osaa kantaa yhteisöllistä vastuuta ja ajatella kriittisesti sekä tuntee yhteiskunnan käytäntöjä ja omaa valmiuksia selviytyä yhteiskunnallisesti ja yhteisöllisesti. (Herkman 2007, 37-38.)
Toistankohan itseäni, taisin painottaa tuota yhteiskunnassa selviämistä jo aiemminkin, mutta kun se on mielestäni tärkeää!!
Mutta kun malleja otetaan kuitenkin mediasta. Eivätkä ne kaikki mallit ole kuitenkaan haitallisia. Mutta mielenkiintoinen tuo 13.9. luennollakin esille noussut ajatus kasvatusvastuusta. Kuka sitä kantaa? Kasvottomalle medialle on vaikea vierittää vastuuta ja kyllä mielestäni kuitenkin vanhempien pitäisi kantaa vastuu -myös lapsensa mediankäytöstä. Tehtävä ei ole tietenkään helppo, sillä kuten luennollakin mainittiin, on verkkosukupolvi jo medioiden käytössä edellä vanhempiaan. Vaikea on kieltää sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassakaan:(
Tähän liittyy myös luennolla 17.9. esitetty kysymys siitä, yhdistääkö media enää perhettä? Jossain mielessä yhdistää, sillä ainakin itse opin tukun lastenohjemien nimiä omien lasten myötä. Mutta pelkään pahoin, että kyseisten ohjelmien seuranta kyllä vähenee koko ajan. Onko sitä kymmenen vuoden päästä enää lainkaan?! Jotain perheen mediatottumuksista kertoo sekin, että lapset kehittävät muovisesta työkalupakista kannettavan tietokoneen ja leikkikännykkään sanottu "haloo!" lukeutuu helposti 20 ensimmäisen sanan joukkoon...
Entä sitten koulussa? Itseäni sytytti Herkmanin maininta opetussuunnitelman määritelmästä: "Tietoyhteiskunnan aktiivisten kansalaisten kouluttaminen" (Kriittinen mediakasvatus, sivu 31). Tämä voisi olla mielestäni tämän päivän opettajan vastuu mediakasvatuksessa: vastuu siitä, että opiskelijat hallitsevat mediat ja niiden hyötykäytön niin, ettei kukaan heistä putoaisi osaamattomuuden takia digitaaliseen kuiluun. Opettajan asenne ei saa olla saarnaava: sittenhän opiskelijat vasta eksyvätkin ei-toivotuille sivuille.
Eli kriittinen kasvatus pitää sisällään lasten ja nuorten omien tietojen, taitojen ja valmiuksien arviointia ja innostamista vuorovaikutukseen Koulun mediakasvatuksesta syntyy siis lapsi, joka osaa kantaa yhteisöllistä vastuuta ja ajatella kriittisesti sekä tuntee yhteiskunnan käytäntöjä ja omaa valmiuksia selviytyä yhteiskunnallisesti ja yhteisöllisesti. (Herkman 2007, 37-38.)
Toistankohan itseäni, taisin painottaa tuota yhteiskunnassa selviämistä jo aiemminkin, mutta kun se on mielestäni tärkeää!!
perjantai 14. syyskuuta 2007
Kriittisyyttä unohtamatta
Olen toistaiseksi kirjoittanut verkkoviestinnän hyvistä puolista. Luentojen Tero-parka on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kriittisyyttä ei todellakaan pidä unohtaa mediakasvatuksessa. Vaikka tietokone on välineenä hyödyllinen, on jotain mennyt pieneen, jos se korvaa kaikki ihmissuhteet ja käyttäjän viestintä tapahtuu vain sataprosenttisesti netissä. Käsittelen kriittisyyttä jatkossa muun muassa Juha Herkmanin: Kriittinen mediakasvatus -teoksen herättämien ajatusten myötä.
Mediakasvatuksen yhteydessä puhutaan kriittisestä medialukutaidosta (Herkman 2007, 10). Itse ymmärrän käsitteeseen sisältyvän ymmärryksen medioiden toimintatavoista ja tuottajista, jonka toin jo aiemmissa kirjoituksissani esille. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa saman konsernin iltapäivälehtien kirjoittelu tiettyjen kanavien televisiosarjojen tapahtumista. Kun lukija tietää lehden ja televisiokanavan omistuspohjan, hän voi sulattaa "uutisen" aivan eri tavalla kun taustoista tietämätön lukija. Tämä yhtenä esimerkkinä.
Mediakasvatuksen yhteydessä puhutaan kriittisestä medialukutaidosta (Herkman 2007, 10). Itse ymmärrän käsitteeseen sisältyvän ymmärryksen medioiden toimintatavoista ja tuottajista, jonka toin jo aiemmissa kirjoituksissani esille. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa saman konsernin iltapäivälehtien kirjoittelu tiettyjen kanavien televisiosarjojen tapahtumista. Kun lukija tietää lehden ja televisiokanavan omistuspohjan, hän voi sulattaa "uutisen" aivan eri tavalla kun taustoista tietämätön lukija. Tämä yhtenä esimerkkinä.
Ennakkoluuloista ja epätasa-arvoisuudesta
Medioituminen kasvattaa epätasa-arvoisuutta. Kehitysmaissa internetin käyttö on tietenkin monin paikoin mahdotonta sähköttömyyden ja monien muidenkin inhimillisten perustarpeiden puuttuessa. Olisi aika kornia viedä kehitysapuna läppäreitä ruuan sijaan -tai edes ehdottaa moista.
Huolestuttavaa epätasa-arvoisuudessa on mielestäni se, että sitä tapahtuu myös läntisissä teollisuusmaissa. On ymmärrettävää, että vanha koira ei opi uusia kujeita eli sukupolvien välinen kuilu näkyy. Vanhemmastsa ikäluokasta moni vieroksuu tietokoneita, pitää internetiä kalliina tai ei uskalla käsitellä raha-asioita (verkkopankkipalveluita) kuin pankin tiskillä jne. En kannata eläkeläisväestön aivopesua, hoitakoon kukin asiointinsa siten kun on tottunut.
Sen sijaan keski-ikäisten ennakkoluulot internetin käyttöä kohtaan tuntuvat oudoilta. Olen kuullut vakituisessa virassa työskentelevän alle nelikymppisen sanovan, ettei hänellä ole varaa internetiin. Varaa?! Laajakaistan kuukausimaksut ovat nykyisin jo kohtuullisella tasolla ja ellei oman koneen hankkiminen tunnu mielekkäältä, voihan internetiä käyttää kirjastossa.
Vaikka olen monessa mielessä ennakkoluuloinen itsekin, olen silti hieman huolissani kolme- ja nelikymppisten ennakkoluuloista internetiä kohtaan. Yhä useammat palvelut ovat hoidettavissa netin kautta helposti ja luotettavasti. Voit lähettää lomakkeen Kelaan sähköisesti, ottaa yhteyttä perhepäivähoitotoimistoon sähköpostilla, lähestyä verottajaa sähköisesti, tehdä kirjaston kaukolainatilauksen netissä jne.
Kun monet oppivat hyödyntämään sähköistä asiointia, vähenevät henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet paikallisesti: verotoimisto siirtyy kauemmas, kunnalliset palvelut yhdistyvät ja palvelupiste siirtyy naapurikuntaan jne. Näin ollen ennakkoluulot sähköisiä asiointipalveluita kohtaan ovat vaarassa pudottaa osan työssäkäyvästä ikäluokasta kuiluun. Heidän asiointinsa vaikeutuu monessa mielessä ja pahimmillaan tämä ryhmä voi jopa syrjäytyä yhteiskunnasta kehnojen mediataitojensa vuoksi.
Tietotekninen kehitys on ollut nopeaa. Edustan itse samaa ikäluokkaa kuin esimerkkini "nelikymppiset". Muistan edelleen miten sain ensimmäisen kosketuksen tietokoneisiin: lukion ensimmäisellä järjestettiin yhden opintoviikon atk-kurssi. Meitä oli luokassa parikymmentä oppilasta ja koneita taisi olla neljä. Yhden koneen ympärillä istui siis viisi ihmistä, jotka vuorotellen pääsivät painamaan koneen näppäintä opettajan kehotuksen perusteella. Opettajakaan ei vielä oikein osannut, puhuimme pelkästään ohjelmoinnista ja kaikkien suupielet olivat korkealla kun olimme niin nykyaikaisessa lukiossa, että meillä oli oikein tietokoneita:)
Huolestuttavaa epätasa-arvoisuudessa on mielestäni se, että sitä tapahtuu myös läntisissä teollisuusmaissa. On ymmärrettävää, että vanha koira ei opi uusia kujeita eli sukupolvien välinen kuilu näkyy. Vanhemmastsa ikäluokasta moni vieroksuu tietokoneita, pitää internetiä kalliina tai ei uskalla käsitellä raha-asioita (verkkopankkipalveluita) kuin pankin tiskillä jne. En kannata eläkeläisväestön aivopesua, hoitakoon kukin asiointinsa siten kun on tottunut.
Sen sijaan keski-ikäisten ennakkoluulot internetin käyttöä kohtaan tuntuvat oudoilta. Olen kuullut vakituisessa virassa työskentelevän alle nelikymppisen sanovan, ettei hänellä ole varaa internetiin. Varaa?! Laajakaistan kuukausimaksut ovat nykyisin jo kohtuullisella tasolla ja ellei oman koneen hankkiminen tunnu mielekkäältä, voihan internetiä käyttää kirjastossa.
Vaikka olen monessa mielessä ennakkoluuloinen itsekin, olen silti hieman huolissani kolme- ja nelikymppisten ennakkoluuloista internetiä kohtaan. Yhä useammat palvelut ovat hoidettavissa netin kautta helposti ja luotettavasti. Voit lähettää lomakkeen Kelaan sähköisesti, ottaa yhteyttä perhepäivähoitotoimistoon sähköpostilla, lähestyä verottajaa sähköisesti, tehdä kirjaston kaukolainatilauksen netissä jne.
Kun monet oppivat hyödyntämään sähköistä asiointia, vähenevät henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet paikallisesti: verotoimisto siirtyy kauemmas, kunnalliset palvelut yhdistyvät ja palvelupiste siirtyy naapurikuntaan jne. Näin ollen ennakkoluulot sähköisiä asiointipalveluita kohtaan ovat vaarassa pudottaa osan työssäkäyvästä ikäluokasta kuiluun. Heidän asiointinsa vaikeutuu monessa mielessä ja pahimmillaan tämä ryhmä voi jopa syrjäytyä yhteiskunnasta kehnojen mediataitojensa vuoksi.
Tietotekninen kehitys on ollut nopeaa. Edustan itse samaa ikäluokkaa kuin esimerkkini "nelikymppiset". Muistan edelleen miten sain ensimmäisen kosketuksen tietokoneisiin: lukion ensimmäisellä järjestettiin yhden opintoviikon atk-kurssi. Meitä oli luokassa parikymmentä oppilasta ja koneita taisi olla neljä. Yhden koneen ympärillä istui siis viisi ihmistä, jotka vuorotellen pääsivät painamaan koneen näppäintä opettajan kehotuksen perusteella. Opettajakaan ei vielä oikein osannut, puhuimme pelkästään ohjelmoinnista ja kaikkien suupielet olivat korkealla kun olimme niin nykyaikaisessa lukiossa, että meillä oli oikein tietokoneita:)
tiistai 11. syyskuuta 2007
Hesarin jutuista
Ensimmäisellä mediakasvatus -kurssin luennolla käytiin läpi tukku Helsingin Sanomissa julkaistuja ajatuksia mediakasvatuksesta. Mielestäni näissä ajatuksissa korostuivat (kenties tietoisesti) samat ajatukset, jotka toistuvat myös mediakasvatuksen kirjallisuudessa:
"Uusi media pelottaa => siihen pitäisi suhtautua kriittisesti => koulun pitäisi pelastaa medialta => siksi siis mediakasvatusta tarvitaan."
Esille tulleet asiat eivät itseäni yllättäneet. Näinhän "suuri yleisö" tuntuu ajattelevan.
Mielestäni tärkeää mediakasvatuksessa olisi se, että median toimintatavat vapauksineen ja vastuineen tehtäisiin tutuksi jo kouluvaiheessa. Kuten luennollakin tuli esille, medialukutaitoa voidaan pitää nykyajan kansalaistaitona. Yhteiskunnassa selviäminen edellyttää siis mediataitojen halitsemista ja medioiden toimintatapojen tuntemista. Tästä syystä mediakasvatus on tärkeää.
"Uusi media pelottaa => siihen pitäisi suhtautua kriittisesti => koulun pitäisi pelastaa medialta => siksi siis mediakasvatusta tarvitaan."
Esille tulleet asiat eivät itseäni yllättäneet. Näinhän "suuri yleisö" tuntuu ajattelevan.
Mielestäni tärkeää mediakasvatuksessa olisi se, että median toimintatavat vapauksineen ja vastuineen tehtäisiin tutuksi jo kouluvaiheessa. Kuten luennollakin tuli esille, medialukutaitoa voidaan pitää nykyajan kansalaistaitona. Yhteiskunnassa selviäminen edellyttää siis mediataitojen halitsemista ja medioiden toimintatapojen tuntemista. Tästä syystä mediakasvatus on tärkeää.
maanantai 10. syyskuuta 2007
Blogi tentin sijaan - luennot netistä! Yes.
Erinomainen idea tämä mahdollisuus blogin tekoon tentin sijasta!
Myös nettiluennot tuntuvat hyvältä idealta -ja se, että luennot talletetaan.
Itseäni edellä mainitut asiat lämmittävät kahdesta eri syystä: Tampereelle matkaa kertyy yli 100 kilometriä ja kotona minua työllistää opiskeluni lisäksi kaksi alle neljävuotias pojanviikaria. Näin voin käyttää matkoista vapautuvan ajan vaikkapa blogikirjoitteluun:)
Aion blogissani tuoda esille rohkeasti myös omia ajatuksiani ja kokemuksiani mediakasvatuksesta.
Myös nettiluennot tuntuvat hyvältä idealta -ja se, että luennot talletetaan.
Itseäni edellä mainitut asiat lämmittävät kahdesta eri syystä: Tampereelle matkaa kertyy yli 100 kilometriä ja kotona minua työllistää opiskeluni lisäksi kaksi alle neljävuotias pojanviikaria. Näin voin käyttää matkoista vapautuvan ajan vaikkapa blogikirjoitteluun:)
Aion blogissani tuoda esille rohkeasti myös omia ajatuksiani ja kokemuksiani mediakasvatuksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)